Jos joku on varmaa, se on se, että minä rakastan kuusimetsiä. Puoliksi siksi, että ne tarjoavat kodin kuukkeleille (tosin vain ikimetsä taitaa kelvata) ja puoliksi siksi, että ne ovat järjettömän kauniita sammalpohjansa kera. On tullut huomattua kuinka sielu lepää aina kuusimetsässä ja nyt, kun tajusin tämän, olenkin todella vihainen aina, jos näen kuusia kaadettuina. Jos tilanne pahaksi menee, minusta saattaa vielä kasvaa aikuisiän kuusiaktivisti. Lopettakaa kuusimetsien tuhoaminen välittömästi, kiitos.

Sitä paitsi kun nuorempana sitä jotenkin kuvitteli puun olevan uusiutuva luonnonvara, ei kukaan kertonut metsän kasvavan takaisin sellaiset 60-70 vuotta. Sehän on ikuisuus! Mikä uusiutuva luonnonvara se sellainen on, mikä ei olekaan takaisin käyttövalmiina tyyliin vuodessa tai parissa? Sietäisi oikein hävetä, sen verran runsaalla kädellä on tullut paperia törsättyä elämän aikana.

Voi toki olla, että metsien kasvuiästä on puhuttu meillä koulussa, mutta opin peruskoulussa lähinnä ruotsia ja senkin olen näin aikuisena unohtanut. Ketäpä se yläasteaikoina niin suuresti kiinnosti muutenkaan, koska sähkö tulee seinästä ja vesi hanasta, eikö niin?

Noh, mennäänpä iloisempiin asioihin, kuten sinne kuusimetsään. Sellainen tosiaan bongattiin lauantaina, kun ajeltiin Paimion luontopolulle. Se näkyi ihan hetken oikealla tien vieressä, pohjalla meni joku liri ja sitä ympäröi ihana vihreä sammal. Sitä me sitten lähdimme tutkimaan sunnuntaina. Tälle paikalle en osaa antaa nimeä, joten siksi sitä ei nyt ole postauksen otsikossa. Annan vinkiksi kuitenkin sen, että jätimme auton Rekottilan linnavuoren parkkipaikalle, josta kävelimme hiekkatietä noin kilometrin tai enemmän pois päin maatilasta. Matkan varrella on jonkun tiluksiin kuuluva lampi, josta säikäytimme telkkäpariskunnan pois. He lensivät edestakaisin marmattaen. Otti vissiin hermoon, kun ihmiset tulivat pilaamaan heidän elämänsä (olisittepa nähneet miten pahasti mustarastaalla meni käpy eilen Pernossa, kun ihmiset pilasivat sielläkin hänen elämänsä tunkemalla hänen metsäänsä, vaikka hän itse ensin aiheutti sydänkohtauksen minulle).

Tämä tässä alla olevassa kuvassa on minun sielunmaisemani. Siitä ei mihinkään pääse. Joillakin se on meri, joillakin järvi, joillakin tunturi ja joillakin metsä. Minulla se on rehellinen suomalainen pelto, johon ajetaan paskaa.

Vaikka tosiaan sydämeni sykkii kuusille, en pääse yli siitä millainen rauhan tunne tulee, kun olen keskellä peltomaisemaa. Aakeeta laakeeta niin pitkälle kuin pääsee, se on se juttu. ❤️

Me aloitettiin tämä meidän kuusimetsäkierros joltain pelto- tai metsäautotieltä. Sitä oli mukava kävellä ja jälkien perusteella muutkin ihmiset, peurat ja ketut olivat sitä käyttäneet polkunaan. Poikkesimme myös metsän puolelle tutkimaan paikkoja ja kuuntelimme kuinka etevästi laulurastas taas matki muita lintuja. Välillä hän kuulosti lokilta ja välillä tintiltä.

Metsäautotien päätteeksi pöllähdimme asfalttitielle, jota kävelimme ehkä kilometrin verran, jos sitäkään. Katsoimme kartasta, mistä kohtaa täytyy mennä takaisin metsään ja löysimme oikean polun, joka näytti ihmisten käyttämältä. Yksi meitä tulikin vastaan koiransa kanssa. 

Tuli vastaan myös pieni suo, jonka jälkeen maasto alkoi vain parantua. Oli sammalta ja aivan ihana metsäpuro, joka kaiketi laskee suolta metsän läpi peltojen keskelle. 

Puron ylitettyämme menimme keskelle keijumetsää, josta nousimme kuivan jäkälän täyttämälle kalliolle ja etsimme eväspaikan. Sellainen löytyi hirvenkakkakasan läheltä, mikä on tietysti ihan hyvä sijainti. 

Ja viimeisessä kuvassa on se osa metsäpuroa, jonka todennäköisesti näin autosta. Ainakin melkein. Se oli hieno livenä, mutta kuvan ottaminen oli vaikeaa, sillä maasto oli todella märkää, mitä alemmas meni. Jotkut paikat, maisemat ja näkymät eivät ole tarkoitettu jaettavaksi kuvin.

Tämä oli kiva paikka ja vielä jäi sen verran metsää tutkimatta, että tänne palaamme takuulla pian uudelleen. Lenkkikin oli sopivan mittainen, muistaakseni alle 10 kilometriä.

Voi ei, meidän loma lähenee loppuaan nyt ja huomenna pitäisi taas osata mennä töihin. Meidän piti tämä viikko olla Keski-Suomessa, mutta koronan takia vietimme loman ihan vaan kotona. Yli 14 tuntia ollaan ulkoiltu viikon aikana, joista viimeksi tänään neljä tuntia Paimiossa. Torstaina suuntasimme uhkarohkeasti yli maakuntarajojen Satakunnan puolelle, koska sieltä löytyy yksi kiinnostava luontokohde nimeltään Harjureitti. Harjureittiä ylläpitävät Huittisten ja Loimaan kaupungit sekä Oripään ja Säkylän kunnat, siinä mielessä tämä ei siis ole yksinomaan juuri Säkylän Harjureitti, kuten sen nyt otsikoin tähän postaukseen.

Me jätimme auton Myllylähteen parkkipaikalle, koska se vaikutti kiinnostavalta paikalta nähdä. Netin mukaan Myllylähteen rannan haavoissa on joskus pesinyt liito-orava ja lammikossa uiskennellut saukko. Kumpiakaan ei nähty tällä reissulla, mutta haapojen kolot löydettiin kyllä. Tässä onkin sitten opiskeltu miltä liito-oravan kakka näyttää ja että ne pesivät käpytikkojen tekemissä vanhoissa koloissa. Käpytikka tekee joka kesä itselleen uuden kolon. Liito-orava liikkuu vain öisin paitsi keväällä kuherteluaikaan, joten nähdäkseen moisen otuksen pitäisi olla kyttäämässä kaiket yöt. Tuntuu, että luontokuvaajan kuuluisi olla aina silloin ulkona, kun tekisi mieli eniten nukkua eli myöhään illalla, vähän yöllä ja varsinkin aamuyöllä.

Myllylähteen koluamisen jälkeen lähdimme eteenpäin pääharjun kierroksen reittiä, josta pönttöpuiston kohdalta menimme tien yli kohti näköalalaavua. Puolivälistä käännyimme oikealle rajalaavun suuntaan tarkoituksena pysähtyä laavulle pitämään evästauko. Vaan ei jäätykään, sillä joku muu oli ehtinyt ensin ja oli pystyttämässä leiriä sinne. Jatkoimme takaisin reitin alkuun juvankoskilaavulle, jossa sitten pidimme tauon vasta.

Tauko teki terää ja jaksoimme mennä käymään Myllylähteellä vielä uudelleen. Kiersimme jonkun ihmeen turvekammin kautta, löysimme vanhan myllyn näköisen rakennuksen ja ihastelimme auringonlaskun valoa. Kaunis paikka.

Kymmenen kilometrin talsimisen jälkeen poistuimme paikalta katsomaan vielä Harjureittiin kuuluvan Isosuon. Ei näkynyt lintuja eikä mitään muutakaan, joten käpsyttelimme takaisin autolle ja lähdimme Turun suuntaan Yläneen kautta. Matkalla alkoi näkyä peuroja mitä lähemmäksi Kurjenrahka tuli ja näinpähän siinä samalla pienet soidinhommatkin valkohäntäpeurojen toimesta. Kevät on mielenkiintoista aikaa luonnossa. Siellä sattuu ja tapahtuu paljon kaikenlaista.