Kun tapasin Tahkiksen joskus aikoinaan, hän asui Turun Pernossa. Perno on omaan korvaani lähes yhtä pahamaineinen kuin Varissuo, enkä siis sinne todennäköisesti olisi koskaan eksynyt ilman Tahkista. Minä jopa asuin lopulta hetken aikaa hänen nurkissaan siellä ennen kuin muutimme yhdessä Raisioon.

Koska alusta asti meidän yhteinen harrastuksemme on ollut lenkkeily, ulkoilu ja nyt retkeily, ehdimme kierrellä Pernon lähimetsissä arkisin. Yksi näistä metsistä, johon Tahkis minut vei, sijaitsi (jos mitenkään osaan selittää tätä) rautatien varressa Pernon ja Naantalintien välissä. Löydätte varmaan, kun tutkitte karttaa ja katsotte mikä metsä osuu tuohon sijaintiin. Kävimme siellä vain kerran ja silloin nimesin metsän surulliseksi metsäksi. Se oli kovin surullisen näköinen tuolloin, keväällä 2018.

Elettiin huhti-toukokuuta, eikä vielä vihertänyt. Polut olivat todella mutaisia ja metsässä kasvoi kuusia, joiden alaoksat törröttivät kuivina. Metsä oli kovin pimeä ja harmaa, tunnelmaltaan jokseenkin surullinen. Ehkä siellä aiemmin asuneet liito-oravat olivat muuttaneet pois juuri ja jättäneet vain yksinäisen närhen mailleen. Sillä retkellä nimittäin näin närhen ensimmäistä kertaa elämässäni ja ihmettelin kuinka Tahkis tunnisti sen tuosta noin vaan.

Palasimme samaan metsään tämän viikon tiistaina. Mielessä oli lyhyt, nopea ja helppo palauttava pieni seikkailu Pernon surullisessa metsässä, mutta todellisuudessa olimme siellä useamman tunnin tutkimassa puunkoloja. Liito-oravia emme löytäneet, eikä närheäkään näkynyt, mutta sen sijaan mustarastasrouva aiheutti paskahalvauksen minulle ja kehtasi vielä kaiken sen säikyttelyn jälkeen mennä puun oksalle kaakattamaan moittivaan sävyyn. Siellä se marmatti kuinka tyhmä ihminen tuli sen tiluksille eikä antanut rauhassa tonkia risukasoja. Olisin nyt rikas akka, jos olisin laittanut joka kerta euron jemmaan, kun olen säikähtänyt mustarastasta.

Hämmästyin metsään laskeutuessani sen kauneudesta. Se ei välttämättä enää ollutkaan aivan yhtä surullinen. Siellä kasvoi kauniita kuusia, paljon haapoja ja muutama koivu. Siellä menee paljon kuljettuja polkuja, joita on mukava käppäillä.

Tikka oli taituroinut itselleen uuden kolon täksi vuodeksi. Ne tekevät joka kesä uuden kolon ja vanhat taas täyttyvät muilla kolopesijöillä, kuten tiaisilla, lepakoilla, näädillä, oravilla ja liito-oravilla.

Tämän metsäretken jälkeen oli niin nälkä, että ajoimme kotiin Kotipizzan kautta ja menimme kotiin tyytyväisenä mussuttamaan pizzaa. Metsä oli kiva ja tosiaan käveltävää riitti, vaikka jotenkin ajatus oli alkuun vain nopeasta kierroksesta pienessä metsässä. Se hieman harmitti, kun metsässä oli selkeästi kaadettu puita, vaikka kaiketi harventaminenkin on hyvästä.

Nyt alkaa taas iskeä niin kova nälkä, ettei auta kuin painella keittiön suuntaan. Villapaitakin voisi olla jo valmis, muttei ole, koska en osaa tehdä kaula-aukkoa. Olen nyt kaksi kertaa tehnyt sen ja sitten purkanut. Ruokaa siis seuraavaksi tekemään ja sitten kolmas yritys kaula-aukon kanssa. Toivottavasti tästä metsätarinasta oli iloa sinulle!

Jos joku on varmaa, se on se, että minä rakastan kuusimetsiä. Puoliksi siksi, että ne tarjoavat kodin kuukkeleille (tosin vain ikimetsä taitaa kelvata) ja puoliksi siksi, että ne ovat järjettömän kauniita sammalpohjansa kera. On tullut huomattua kuinka sielu lepää aina kuusimetsässä ja nyt, kun tajusin tämän, olenkin todella vihainen aina, jos näen kuusia kaadettuina. Jos tilanne pahaksi menee, minusta saattaa vielä kasvaa aikuisiän kuusiaktivisti. Lopettakaa kuusimetsien tuhoaminen välittömästi, kiitos.

Sitä paitsi kun nuorempana sitä jotenkin kuvitteli puun olevan uusiutuva luonnonvara, ei kukaan kertonut metsän kasvavan takaisin sellaiset 60-70 vuotta. Sehän on ikuisuus! Mikä uusiutuva luonnonvara se sellainen on, mikä ei olekaan takaisin käyttövalmiina tyyliin vuodessa tai parissa? Sietäisi oikein hävetä, sen verran runsaalla kädellä on tullut paperia törsättyä elämän aikana.

Voi toki olla, että metsien kasvuiästä on puhuttu meillä koulussa, mutta opin peruskoulussa lähinnä ruotsia ja senkin olen näin aikuisena unohtanut. Ketäpä se yläasteaikoina niin suuresti kiinnosti muutenkaan, koska sähkö tulee seinästä ja vesi hanasta, eikö niin?

Noh, mennäänpä iloisempiin asioihin, kuten sinne kuusimetsään. Sellainen tosiaan bongattiin lauantaina, kun ajeltiin Paimion luontopolulle. Se näkyi ihan hetken oikealla tien vieressä, pohjalla meni joku liri ja sitä ympäröi ihana vihreä sammal. Sitä me sitten lähdimme tutkimaan sunnuntaina. Tälle paikalle en osaa antaa nimeä, joten siksi sitä ei nyt ole postauksen otsikossa. Annan vinkiksi kuitenkin sen, että jätimme auton Rekottilan linnavuoren parkkipaikalle, josta kävelimme hiekkatietä noin kilometrin tai enemmän pois päin maatilasta. Matkan varrella on jonkun tiluksiin kuuluva lampi, josta säikäytimme telkkäpariskunnan pois. He lensivät edestakaisin marmattaen. Otti vissiin hermoon, kun ihmiset tulivat pilaamaan heidän elämänsä (olisittepa nähneet miten pahasti mustarastaalla meni käpy eilen Pernossa, kun ihmiset pilasivat sielläkin hänen elämänsä tunkemalla hänen metsäänsä, vaikka hän itse ensin aiheutti sydänkohtauksen minulle).

Tämä tässä alla olevassa kuvassa on minun sielunmaisemani. Siitä ei mihinkään pääse. Joillakin se on meri, joillakin järvi, joillakin tunturi ja joillakin metsä. Minulla se on rehellinen suomalainen pelto, johon ajetaan paskaa.

Vaikka tosiaan sydämeni sykkii kuusille, en pääse yli siitä millainen rauhan tunne tulee, kun olen keskellä peltomaisemaa. Aakeeta laakeeta niin pitkälle kuin pääsee, se on se juttu. ❤️

Me aloitettiin tämä meidän kuusimetsäkierros joltain pelto- tai metsäautotieltä. Sitä oli mukava kävellä ja jälkien perusteella muutkin ihmiset, peurat ja ketut olivat sitä käyttäneet polkunaan. Poikkesimme myös metsän puolelle tutkimaan paikkoja ja kuuntelimme kuinka etevästi laulurastas taas matki muita lintuja. Välillä hän kuulosti lokilta ja välillä tintiltä.

Metsäautotien päätteeksi pöllähdimme asfalttitielle, jota kävelimme ehkä kilometrin verran, jos sitäkään. Katsoimme kartasta, mistä kohtaa täytyy mennä takaisin metsään ja löysimme oikean polun, joka näytti ihmisten käyttämältä. Yksi meitä tulikin vastaan koiransa kanssa. 

Tuli vastaan myös pieni suo, jonka jälkeen maasto alkoi vain parantua. Oli sammalta ja aivan ihana metsäpuro, joka kaiketi laskee suolta metsän läpi peltojen keskelle. 

Puron ylitettyämme menimme keskelle keijumetsää, josta nousimme kuivan jäkälän täyttämälle kalliolle ja etsimme eväspaikan. Sellainen löytyi hirvenkakkakasan läheltä, mikä on tietysti ihan hyvä sijainti. 

Ja viimeisessä kuvassa on se osa metsäpuroa, jonka todennäköisesti näin autosta. Ainakin melkein. Se oli hieno livenä, mutta kuvan ottaminen oli vaikeaa, sillä maasto oli todella märkää, mitä alemmas meni. Jotkut paikat, maisemat ja näkymät eivät ole tarkoitettu jaettavaksi kuvin.

Tämä oli kiva paikka ja vielä jäi sen verran metsää tutkimatta, että tänne palaamme takuulla pian uudelleen. Lenkkikin oli sopivan mittainen, muistaakseni alle 10 kilometriä.