Meillä pyörii tv:ssä Vimpelin peli Sotkamoa vastaan ja aivot ovat täysin pesismaailmassa just nyt. Saarikentällä on kesän ennätysyleisö, mikä pistää hymyilyttämään, sillä harvassa muussa joukkuelajissa Suomessa pelin alku viivästyy, kun yleisöä on liikaa.

Aikoinaan, kun aloin kirjoittaa näitä futispostauksia, vertasin mielessäni asioita usein juuri pesikseen, Vimpeliin ja Saarikenttään ja olen edelleen pitkälti samaa mieltä: koittakaapa perässä samaa kuin nuo tuolla 3000 asukkaan pitäjässä. Vimpeli-Sotkamoa tuskin on tarvinnut edes paljon markkinoida ja silti väkeä on pientareita myöten. Suomalainen jalkapallo kaipaisi ihan hitokseen markkinointia, markkinointia ja markkinointia, jotta pystyttäisiin samaan. Vaikuttajamarkkinointia, isoja julisteita keskellä kaupunkia, puhetta kaikissa mahdollisissa kanavissa ja hyvin järjestettyjä ottelutapahtumia.

Jalkapallopeleistä tulee kerta toisensa jälkeen olo, että ”meillä nyt on otteluohjelmassa tänään tää matsi, laitetaan vähän kahvia ja makkaraa tarjolle ja ollaan tyytyväisiä, jos 1-2 ihmistä tulee katsomaan”. Esimerkkinä Raisio: jonotan päivittäin samoissa liikennevaloissa kuin kaikki muutkin ihmiset, joiden työmatka kulkee Suomen suurimman risteyksen läpi. Missään tämän suuren risteyksen liepeillä ei ole kylttiä, jossa komeilisi RaiFun logo ja milloin on seuraava peli. Vimpelistä näitä vastaavia kylttejä löytyy ainakin kolmesta eri risteyksestä, jotka kaikki johtavat Vimpelin keskustaan. Miksi Turun Urheilupuistossa ei ole plakaattia, jossa kerrotaan milloin yläkentällä taas pelataan? Eikö sen kallion, jossa nykypäivänä ole ne portaatkin, voisi työntää täyteen eri seurojen ilmoituksia seuraavista matseista? Ei kukaan tule katsomaan urheilua, jos siitä ei kerrota ikinä missään.

Ja sitten jalkapalloaivot päälle. Kävin siis eilen kuvaamassa kaksi matsia futista, joista ensin pelattiin naisten matsi yläkentällä. Meinasin myöhästyä täysin, kun kotona Heimebanen viimeinen jakso venyi hieman, mutta loppujen lopuksi ajoitukseni kentän laidalle oli lähes täydellinen. En missannut yhtään mitään. Levitin vanhan jumppamattoni tekonurmelle ja istuin perseelleni Canonilta jo pitemmän aikaa lainassa ollut kamera kädessäni.

Heti alusta huomasin Haanpään Annikan tehneen paluun kentän puolelle ja sekös ilahdutti. Hän teki töitä hiki hatussa ja vaikutti siltä niin kuin ei olisi saanut juosta pitkään aikaan, kun kirmaili pitkin kenttää sen verran ahkerana.

Kuvasaalis ensimmäiseltä puoliajalta jäi hieman huonoksi, kun Åland United pisti hanttiin koko ajan varastaen pallon Tepsiltä eikä minulla sitten niinkään ollut kuvattavaa. Myös toisella puoliajalla nukuin, kunnes TPS veteli yhden hyökkäyskuvion sellaisella vauhdilla, etten todellakaan ehtinyt mukaan siihen. Harmi, ettei siitä tullut maalia.

Vaikka olenkin tänä vuonna löytänyt Tepsin naisosaston jalkapallosta itselleni viihdykettä ja mielekästä kuvattavaa, jokin vaivaa silti mieltäni suomalaisessa jalkapallossa. En ole tarpeeksi kartalla siitä, en kuulu mihinkään yhteisöön, en ole minkään värinen ja ainoa fanittamani koutsi seikkailee jossain jäämeren rannalla.

Päässäni pyörii tällä hetkellä hyvin sekalainen seurakunta ajatuksia, kun norjalainen futissarja Heimebane on hieman herätellyt minua. Tarvitsin yhden kauden ja vähän toista ennen kuin aloin avautua täällä kotona, mikä kaikki minun ja jalkapallon valokuvauksen välillä mättää. Tunnustin vihdoin ääneen sen, mitä en ole koskaan halunnut saattaa päivänvaloon: minun kuvausintoni laantui vuosi sitten samaa tahtia kuin TPS:n taito tehdä maaleja. Sitten he tippuivat Veikkausliigasta ja koko jengi meni uusiksi – olen edelleen ihan pihalla koko joukkueesta. En saa kiinni heidän pelistään vieläkään, en tiedä kuka on joukkueen taitavin ja harmittaa, kun kukaan ei osaa tehdä yhtä hienoja maaleja kuin Jamppa. Kaikista vähiten tiedän yhtään mitään Pikkaraisesta.

Heimebane on antanut ymmärtää joukkueen koutsilla olevan suuri vaikutus siihen mielikuvaan, mikä seurasta tulee. TV-sarjassa se vielä korostuu, kun lähtöasetelmana on tasa-arvon toteutuminen (nainen lähtee koutsaamaan miehiä) ja se, millainen työmaa on voittaa kannattajat ja koko kylä puolelleen. Ei ole helppoa mennä uudeksi esimieheksi ikinä mihinkään, ei siis varsinkaan oikeassa elämässä. Tämä TV-sarja näyttää peleistä lähinnä niitä pätkiä, joissa osataan harhauttaa monta karjua ja tehdä maali, mikä ei nyt ehkä ihan aina toteudu kaikilla pelikentillä. Ja se on harmi. Sitä minulla on ikävä. Se oli se juttu miksi alunperin edes innostuin jalkapallosta.

Minä kaipaan taitavia pelaajia, asiansa osaavia valmentajia ja peliä, jossa on joku muu juju kuin ikuinen puolustaminen. Joten siis, kommenttiboxi on avoin: kertokaa minulle mihin minun täytyy mennä, jotta saan kuvata ihanaa jalkapalloa? ?

PS. Lupaan lopettaa kitinän ja alkaa tehdä kotiläksyjä jalkapallosta. Täytyy alkaa katsoa enemmän pelejä kotioloissa, jotta opin näkemään kaiken yhtä hyvin kuin tuo toinen kuka meillä asuu.