Vaikka olenkin tänä vuonna löytänyt Tepsin naisosaston jalkapallosta itselleni viihdykettä ja mielekästä kuvattavaa, jokin vaivaa silti mieltäni suomalaisessa jalkapallossa. En ole tarpeeksi kartalla siitä, en kuulu mihinkään yhteisöön, en ole minkään värinen ja ainoa fanittamani koutsi seikkailee jossain jäämeren rannalla.

Päässäni pyörii tällä hetkellä hyvin sekalainen seurakunta ajatuksia, kun norjalainen futissarja Heimebane on hieman herätellyt minua. Tarvitsin yhden kauden ja vähän toista ennen kuin aloin avautua täällä kotona, mikä kaikki minun ja jalkapallon valokuvauksen välillä mättää. Tunnustin vihdoin ääneen sen, mitä en ole koskaan halunnut saattaa päivänvaloon: minun kuvausintoni laantui vuosi sitten samaa tahtia kuin TPS:n taito tehdä maaleja. Sitten he tippuivat Veikkausliigasta ja koko jengi meni uusiksi – olen edelleen ihan pihalla koko joukkueesta. En saa kiinni heidän pelistään vieläkään, en tiedä kuka on joukkueen taitavin ja harmittaa, kun kukaan ei osaa tehdä yhtä hienoja maaleja kuin Jamppa. Kaikista vähiten tiedän yhtään mitään Pikkaraisesta.

Heimebane on antanut ymmärtää joukkueen koutsilla olevan suuri vaikutus siihen mielikuvaan, mikä seurasta tulee. TV-sarjassa se vielä korostuu, kun lähtöasetelmana on tasa-arvon toteutuminen (nainen lähtee koutsaamaan miehiä) ja se, millainen työmaa on voittaa kannattajat ja koko kylä puolelleen. Ei ole helppoa mennä uudeksi esimieheksi ikinä mihinkään, ei siis varsinkaan oikeassa elämässä. Tämä TV-sarja näyttää peleistä lähinnä niitä pätkiä, joissa osataan harhauttaa monta karjua ja tehdä maali, mikä ei nyt ehkä ihan aina toteudu kaikilla pelikentillä. Ja se on harmi. Sitä minulla on ikävä. Se oli se juttu miksi alunperin edes innostuin jalkapallosta.

Minä kaipaan taitavia pelaajia, asiansa osaavia valmentajia ja peliä, jossa on joku muu juju kuin ikuinen puolustaminen. Joten siis, kommenttiboxi on avoin: kertokaa minulle mihin minun täytyy mennä, jotta saan kuvata ihanaa jalkapalloa? ?

PS. Lupaan lopettaa kitinän ja alkaa tehdä kotiläksyjä jalkapallosta. Täytyy alkaa katsoa enemmän pelejä kotioloissa, jotta opin näkemään kaiken yhtä hyvin kuin tuo toinen kuka meillä asuu. 

Toisen Norjassa vietetyn yön jälkeen pakkasimme kamat autoon ja suuntasimme pösön nokan jälleen kohti etelää. Matka Kabelvågista Henningsværiin ei ollut pitkä, vain 25 minuutin ajelu ja pääsimme ihmettelemään elämää pienessä kalastajakylässä.

Henningsvær oli meidän tämän kertaisen lofoottiajelun päätepiste. Kävimme kääntymässä jalkapallokentällä Veikkausliigapallon kanssa, otimme vähän kuvia ja sitten posottelimme tiehemme.

Tämä Henningsværin kenttä on nähtävyys. Voin kuvitella kuinka mahtavia futiskuvia kentältä saisi, kun takana siintää meri ja vuoret. Tekonurmi oli aika pitkää ja toisaalta pohdimme kuinka monta palloa mereen on hukattu tuolta toiselta laidalta. Entinen maalivahti halusi testata kuinka pitkän sivurajaheiton hän pystyy heittämään (pitkän!) ja olin varma, että pallo lentää mereen, kun hän viskasi sen juuri siihen suuntaan.

Henningsvær oli muuten hyvin kodikas ja pieni kylä. Kadut olivat yhtä kapeita ja ahtaita kuin Suomesssa jossain Vanhassa Raumassa tai Vanhassa Porvoossa. Tie Henningsværiin on myös kapea ja mietinkin mahtaako talvikuukausina käydä edes mielessä kylästä poistuminen, jos tuolla siis asuisi. Ja toisaalta, mihin tuollaisesta kalastajakylästä haluaisi pois koskaan? Lofooteilta ja Norjasta joutuu hetken ajella, jotta pääsee johonkin toisenlaisiin maisemiin.