Tällä viikolla tapahtui sellainen käänne elämässä, jonka myötä läppärini hautautui jo melkein sohvan alle. Kaivoin sen sieltä eilen takaisin, yritin kirjoittaa, mutta en pystynyt. Päähän alkoi sattua liikaa kirkkaan näytön tuijottaminen ja ylipäätään johonkin keskittyminen.

Olin tiistaina kävelemässä töistä autolleni. Keli oli jokseenkin liukas. Ennen yhtä pientä alamäkeä ja mutkaa laitoin takkini hupun takaisin päähäni, jos kaadun ja lyön pääni. Näin ajattelin. Seuraavalla askeleella kaaduin ja löin pääni.

En pääse yli siitä, että ennakoin tapahtuman ja sitten annoin sen tapahtua. Olen pysytellyt poissa somesta ja vähän kaikesta, koska fyysisen kolauksen lisäksi suurin oli myös henkinen kolaus. Syytän itseäni, en pysty samaistumaan joulumieleen enää eikä mikään muu ole tärkeää kuin omien aivojen olemassaolo.

Kaatumisella voi saada niin paljon pahaa aikaiseksi, mutta itselläni on tähän asti ollut kaikki ihan hyvin. Niskani retkahti sen verran, että kärsin sen takia kovista pääkivuista, jos tuijotan jotain liian pitkään tai yritän keskittyä. Olenkin siis kaikki päivät tähän asti yleensä koittanut touhuta jotain ja sen jälkeen levännyt makuuasennossa puoli tuntia. Makuuasentokaan ei toki ole aina helpoimmasta päästä, sillä kaikki tyynyt tuntuvat päähän liian kovilta.

Viime yö oli ensimmäinen, jonka nukuin lähes normaalisti kaatumisen jälkeen. Ensimmäisenä yönä minut herätettiin parin tunnin välein ja tiesin aina olevani Mari ja sängyssä. Jälkimmäinen ei vaan riittänyt kysyjälle vaan täytyi tarkentaa, että Raisiossa. Toissa yönä nukuin lääkärin määräämän lihasrelaksantin voimin eli todella levottomasti. Siksi päätin vetää ilman lääkkeitä, kun jumissa ei sinänsä enää ole kuin yksi päänkääntäjälihas ja päähän sattuu kaikki liika tekeminen.

Kirjoittelin vuosi sitten siitä, kun luin kirjan ravinnosta, unesta ja liikunnasta (mainoslinkki) ja päätin lopettaa hermostumisen kaikesta pienestä. Mulla on ollut tiukassa jo nuoresta sellainen luonteenpiirre, että kilahdan nollasta sataan juuri niin nopeasti kuin pohjalaisakka vain pystyy. Ymmärsin kuitenkin lopulta, ettei sellainen vähän väliä kilahtelu tee hyvää verenpaineelleni ja halusin lopettaa sellaisen.

Helppoa se ei kuitenkaan ollut. Kyse on käyttäytymismallista, joka on joskus opittu jostain ja kyllähän sellaiset tavat istuvat tiukassa meissä kaikissa ihmisissä.

Aloin joka päivä hokea mielessäni, etten hermostu. Ihan sama mitä, mutta en hermostu. Meni pari kuukautta, todettiin ravintoainepuutoksia ja alettiin hoitaa niitä. Oli jo uusi vuosi, uudet kujeet ja kulkutaudit. Vähitellen kevään aikana olin jo paljon siedettävämpi persoona, mutta välillä tukka nousi pystyyn. Verenpaine oli kovilla touko-kesäkuussa muutenkin, joten en tuhlannut energiaa hermoiluun, sillä se ei olisi tuntunut hyvältä.

Nyt huomaan olevani paljon rauhallisempi. Välillä tekisi mieli sanoa pari sanaa ja ottaa pulttia, mutta sitten ajattelen, ettei se ole sen arvoista. Asiat selviävät usein paremmin, kun ottaa vain rauhallisesti.