Olen pistänyt merkille, että ihmiset ovat innostuneet lukemaan viime vuotista postaustani Nousiaisten Sudenpolusta. Ihan kiva, jos kyseisen luontopolun nimi on vilahtanut jossain ja sitä on etsitty netistä tietoa, sillä reitti on kulkemisen arvoinen mielestäni. Kävimme kiertämässä sen uudelleen viikko sitten, koska edelliskerralla meidän etenemistä haittasi todella paljon hirvikärpäset emmekä silloin kulkeneet polkua kokonaisuudessaan läpi. Kun Sudenpolun kiertää kokonaan, siitä tulee kilometrejä lähes 10.

Päätimme lähteä Nousiaisiin luontopolulle viikko sitten lauantaina illalla. Olemme enemmän kulkeneet luonnossa aamuisin, mutta lomalla rytmimme meni jokseenkin sekaisin ja siitä tämä tällainen iltapainotteinen liikkuminen. Ihan mukavaa vaihtelua, koska kevät- ja kesäilloissa on jotain taianomaista.

Lähdimme kiertämään Sudenpolkua tällä kertaa eri päin kuin viimeksi. Paijulan koululta tien yli ja oikealle, karttaa apuna käyttäen, vaikka reitti merkitty onkin. Jokaisessa risteyksessä meillä on tapana aina katsoa maastokartasta puhelimella missä olemme menossa, ettei vaan satu mitään eksymisen tapaista tai reitiltä katoamista.

Ilta Nousiaisissa oli kaunis, vaikkakin tuulinen. Sudenpolun alku oli kovin kallioista, kunnes erään metsätien päästä sukelsimme polulle, joka kiemurteli hyvin vaihtelevan maaston läpi takaisin kallioille. Vaihtelevalla maastolla tarkoitan lähinnä erilaisia metsäpohjia, pieni lehto siinä tuli vastaan ainakin.

Kahdeksan aikaan illalla aloin jo vähän kaipailla laavua ja myöhäistä illallista. Olimme kuitenkin siinä vaiheessa jo kävelleet reilun tunnin, ellei kaksikin. Meillä menee aina hieman kauemmin kilometreissä, koska pysähdymme kuvaamaan usein. Laavu tulikin lopulta vastaan. Sen nimi on Raimon laavu ja se taitaa olla Raimon tekemä. Lainasimme sen pöytää, kuuntelimme lintuja ja söimme eväät ennen kuin jatkoimme lähes juoksujalkaa reitin korkeinta kohtaa, Kokkovuorta kohti. Halusimme nähdä auringonlaskun sen päältä.

Joimme Kokkovuorella iltateet ennen kuin lähdimme autoa kohti. Kokkovuorelta ei ole kovin pitkä Paijulan koululle, jossa automme oli parkissa. Hieman ennen koulua säikähdin, kun Tahkis osoitti yllämme räpiköivää hitaasti lentävää elukkaa sanoen ”siinä se nyt on” ja luulin hänen tarkoittavan lepakkoa. Olimme juuri kävelleet metsän läpi, jossa oli taulu lepakoista. Eww. Se hitaasti lentävä räpiköijä ei kuitenkaan todellakaan ollut lepakko vaan lehtokurppa. Hämärässä jopa lehtokurpat ovat jännittäviä.

Nousiaisten Sudenpolku on huomattavasti kivempi reitti ilman hirvikärpäsiä ja suosittelenkin polkua heille, jotka pitävät kallioista erityisen paljon. Niitä Sudenpolku tarjoaa.

Kun tapasin Tahkiksen joskus aikoinaan, hän asui Turun Pernossa. Perno on omaan korvaani lähes yhtä pahamaineinen kuin Varissuo, enkä siis sinne todennäköisesti olisi koskaan eksynyt ilman Tahkista. Minä jopa asuin lopulta hetken aikaa hänen nurkissaan siellä ennen kuin muutimme yhdessä Raisioon.

Koska alusta asti meidän yhteinen harrastuksemme on ollut lenkkeily, ulkoilu ja nyt retkeily, ehdimme kierrellä Pernon lähimetsissä arkisin. Yksi näistä metsistä, johon Tahkis minut vei, sijaitsi (jos mitenkään osaan selittää tätä) rautatien varressa Pernon ja Naantalintien välissä. Löydätte varmaan, kun tutkitte karttaa ja katsotte mikä metsä osuu tuohon sijaintiin. Kävimme siellä vain kerran ja silloin nimesin metsän surulliseksi metsäksi. Se oli kovin surullisen näköinen tuolloin, keväällä 2018.

Elettiin huhti-toukokuuta, eikä vielä vihertänyt. Polut olivat todella mutaisia ja metsässä kasvoi kuusia, joiden alaoksat törröttivät kuivina. Metsä oli kovin pimeä ja harmaa, tunnelmaltaan jokseenkin surullinen. Ehkä siellä aiemmin asuneet liito-oravat olivat muuttaneet pois juuri ja jättäneet vain yksinäisen närhen mailleen. Sillä retkellä nimittäin näin närhen ensimmäistä kertaa elämässäni ja ihmettelin kuinka Tahkis tunnisti sen tuosta noin vaan.

Palasimme samaan metsään tämän viikon tiistaina. Mielessä oli lyhyt, nopea ja helppo palauttava pieni seikkailu Pernon surullisessa metsässä, mutta todellisuudessa olimme siellä useamman tunnin tutkimassa puunkoloja. Liito-oravia emme löytäneet, eikä närheäkään näkynyt, mutta sen sijaan mustarastasrouva aiheutti paskahalvauksen minulle ja kehtasi vielä kaiken sen säikyttelyn jälkeen mennä puun oksalle kaakattamaan moittivaan sävyyn. Siellä se marmatti kuinka tyhmä ihminen tuli sen tiluksille eikä antanut rauhassa tonkia risukasoja. Olisin nyt rikas akka, jos olisin laittanut joka kerta euron jemmaan, kun olen säikähtänyt mustarastasta.

Hämmästyin metsään laskeutuessani sen kauneudesta. Se ei välttämättä enää ollutkaan aivan yhtä surullinen. Siellä kasvoi kauniita kuusia, paljon haapoja ja muutama koivu. Siellä menee paljon kuljettuja polkuja, joita on mukava käppäillä.

Tikka oli taituroinut itselleen uuden kolon täksi vuodeksi. Ne tekevät joka kesä uuden kolon ja vanhat taas täyttyvät muilla kolopesijöillä, kuten tiaisilla, lepakoilla, näädillä, oravilla ja liito-oravilla.

Tämän metsäretken jälkeen oli niin nälkä, että ajoimme kotiin Kotipizzan kautta ja menimme kotiin tyytyväisenä mussuttamaan pizzaa. Metsä oli kiva ja tosiaan käveltävää riitti, vaikka jotenkin ajatus oli alkuun vain nopeasta kierroksesta pienessä metsässä. Se hieman harmitti, kun metsässä oli selkeästi kaadettu puita, vaikka kaiketi harventaminenkin on hyvästä.

Nyt alkaa taas iskeä niin kova nälkä, ettei auta kuin painella keittiön suuntaan. Villapaitakin voisi olla jo valmis, muttei ole, koska en osaa tehdä kaula-aukkoa. Olen nyt kaksi kertaa tehnyt sen ja sitten purkanut. Ruokaa siis seuraavaksi tekemään ja sitten kolmas yritys kaula-aukon kanssa. Toivottavasti tästä metsätarinasta oli iloa sinulle!