Meidän Vakkavuoren reissun jälkeen twitterissä minulta kysyttiin miksi olemme käyneet niin usein Paimiossa luontoretkeilemässä. Vastaus on hyvin helppo: ”koska siellä on hieno luontopolku ja muutenkin kivoja metsäreittejä”. Tasapainon vuoksi suuntasimme eilen ihan tois puol, Raisioon. Raision Somersojalla on ihan huikean kaunis puronvarsilehto ja Tahkis on monta kertaa kertonut siitä pääsevän myös vähän pidemmälle kävelylle, joten eilen käytiin tutustumassa tienooseen.

Jätimme auton puronvarsilehdon lähelle parkkipaikalle ja lähdimme siitä kohti metsää. Käännyimme vasemmalle, josta lähtee metsäautotie ja kävelimme polkua pitkin metsän viertä, kunnes reitti jatkui kohti junarataa. Ylitimme sen ja kävelimme peltoa pitkin, kunnes tulimme metsäpolkuristeykseen, josta käännyimme oikealle. Ohitimme Pähkinämäen laavun ja hiihtomajan. Hetken päästä käännyimme vasemmalle metsään. Menimme suoraan liian pitkälle ennen kuin havahduimme ja seuraavasta polkuristeyksestä lähdimme etsimään oikeaa reittiä, jota pitkin meidän piti edetä. Löysimme ja jatkoimme kallioiden päällä, joita jääkausi oli muokannut.

Kallioista näki ihmisten kulkeneen niillä paljon. En tiennyt Pähkinäpolun olemassaolosta ennen eilistä ollenkaan, joten ihmettelin ääneenkin sitä kuinka moni tuon reitin todennäköisesti tietää, kun se oli niin kulutettu.

Vähitellen meitä alkoi tulla vastaan suunnistajia sekä suo, jossa kasvoi jo aika paljon puita. Alue vaikutti siltä, että siellä on 10 vuotta sitten ollut näköalapaikat ihan oikeita näköalapaikkoja ja suokin suota. Suon jälkeen löysimme uskomattoman hienon pienen puron. Sen pohja oli osittain ihan valkoista hiekkaa ja vesi puhdasta, vaikka se suolta taisikin tulla.

Suon jälkeen reitti jatkui metsässä, jossa oli selkeästi kuljettu paljon, sillä polut olivat leveitä. Yhtäkkiä meitä jolkotteli vastaan koira ilman ihmistä. Huusin sille notta tsetse ja siitähän se innostui vain juoksemaan lujempaa karkuun. En oikein tiedä oliko hän karkumatkalla vai etsimässä emäntäänsä?

Pääsimme lopulta polkua pitkin paikkaan, josta olimme alunperin haarautuneet etsimään oikeaa reittiä. Nyt kiipesimme siinä vieressä olleelle näköalakalliolle, vaikka odotukset maisemista eivät ehkä olleet kovin suuret aiemman näköalapaikan perusteella. Tällä kertaa olimmekin tarpeeksi korkealla eivätkä puut haitanneet näkymiä. Ne vain paransivat sitä.

Evästauon jälkeen laskeuduimme hienoa kuusimetsää pitkin pelloille ja kohti puronvarsilehtoa, jossa kävimme tietysti vielä ihailemassa villinä virtaavaa puroa ja etsimässä kangasvuokkoja. Niitä emme löytäneet, vaikka joitakin valkoisia kukkasia löysimmekin.

Kotiin lähdimme 3,5 tunnin ulkoilun jälkeen. Kilometrejä kertyi vajaa 8 ja olo oli mitä mainioin tämän seikkailun jäljiltä. Kiva paikka ja hyvä peruslenkki, jonka voi käydä kiertämässä taas joskus, kun kaipaa vaihtelevia maastoja ja maisemia.

Niin kauan kuin koronan takia suositellaan vältettävän sosiaalisia kontakteja, me välttelemme kansallispuistoja ja etsimme uusia metsiä ulkoilua varten. Tänään suuntasimme Sauvoon. Etsimme kartalta taas polkujen toivossa paikan, jossa näkyy paljon nyppylöitä ja vähän asutusta. Kohteemme osoittautui kunnon erämetsäksi, koska yhtään ihmistä emme nähneet ja ainoat polutkin olivat eläinten tekemiä.

Tämä meidän metsäkohteemme sijaitsee Kankareen ja Osmalahden välillä, lähellä Kattilamäen hiidenkirnuja. Jätimme auton pienelle levennykselle tienreunaan, koska muutakaan järkevää ei löytynyt. Lähdimme kiipeämään metsäautotietä ylös metsään. Harjun päältä tie jatkui, joten kävelimme sitä pitkin, kunnes tulimme peurojen ruokintapaikalle. Jäimme ihmettelemään lintuja, jotka visertelivät innoissaan siellä sun täällä. Jotain ihmeen maukunaa kuului myös jostain kauempaa kalliolta, ehkä se oli kettu?

Jatkoimme matkaa risteykseen, josta lähdimme vasemmalle. Ylämäen jälkeen poikkesimme metsään, jonka suuntaan menimme ensin sitruunaperhosten perässä. Niitä oli joka paikassa.

Kävimme kääntymässä jollain kalliolla, josta lähti lentoon käpytikka. Saimme huomata tikoilla olevan soidinmenot käynnissä ja jäimme sitä touhua seuraamaan pitkäksi aikaa. Yritimme saada kuvia hippaa leikkivistä tikoista, eikä se muuten ollut helppoa.

Sää oli ihanan lämmin. Metsään ei osunut kylmä pohjoistuuli yhtään ja jouduin toteamaan merinovillahousujen olevan ihan liikaa. Jouduin takinkin ottaa pois kokonaan, koska oli suorastaan kuuma.

Jatkoimme jälleen metsäautoteitä pitkin, harhaannuimme metsään hieman ja sieltä takaisin tielle. Meri pilkotti välillä puiden takaa.

Kahvihammasta alkoi parin tunnin käppäilyn jälkeen kolottaa, joten aloimme pyydystää sopivaa taukopaikkaa. Siinä autoa kohti palaillessa näimme merikotkan ja metsästä löysimme ilmeisesti supikoiran pääkallon. Eww. 

Lopulta istahdimme ihan rehellisesti mättäälle syömään eväsleivät ja juomaan kahvit. Siinä oli mukava istuskella kuuntelemassa peippoja ja katsomassa sitruunaperhosten liihottelua. Vähän ajan päästä korpit lensivät ylitsemme huutaen kraakraakraapouuuuu. Muuten siis ihan normimeininki, mutta raakkumisen perään piti lisätä korkea pouuuuuu. Hekin siis parittelupuuhissa. Kaikkea sitä tulee nähtyä ja koettua, kun metsään menee (Kaarinan keskustassa meidän menomatkalla parittelivat naakat tanssien ja sekin oli jo varsinainen näky).

Tämäkin metsäkokemus oli erittäin mukava, vaikka kilometrejä ei sinänsä sen kummemmin kertynyt. Jotain 6 km pintaan vain, mutta 3 tuntia kuitenkin vietimme ulkona. Teki hyvää taas. Ensi kerralla täytyy laajentaa reviiriä sinne Kattilamäen puolelle.