Vaihdoin blogin bannerin eilen! Olin haaveillut siitä jo hetken. Oikeastaan jo aika kauan.

Ostin joskus pari kuukautta sitten vesiväritussit Suomalaisesta ja myöhemmin pyydystin vesiväreille sopivaa paperia Akateemisesta. Tuskastelin nimittäin eri fonttien kanssa pitkään, mutta en vain löytänyt itselle sopivaa. Päätin lopulta, että piirrän/tekstaan/maalaan bannerin itse, koska osaan kyllä kirjoittaa ihan selkeästi kynällä, jos vain jaksan keskittyä.

Sain bannerin koneelle asti joku aika sitten, mutta en kuitenkaan paikoilleen ihan heti. Exäni on koodaillut tätä mun blogipohjaa joiltakin osin ja banneri on yksi sellainen. Siihen ei pääse käsiksi kuin muuttamalla koodia ja voitte ehkä kuvitella, etten ole ajatellut mitään koodihommia sen jälkeen, kun asuin jonkun superkoodaajan kanssa. On niin helppoa delegoida joku juttu sille, joka osaa kuin opetella itse, vaikka ihan hyvin pystyisi, jos vähän jaksaisi keskittyä.

Superkoodaaja-exäni on sen verran kiireinen koodaaja, että lopulta spämmäsin facechatin täyteen kysymyksiä kuinka pääsen käsiksi koodiin (samalla sekunnilla keksin, että voisin vain etsiä siitä koodista kaikki .jpg -päätteiset jutut), kun en tietenkään tiennyt miten tunnistan sen bannerikohdan sekamelskan keskeltä. Sain vähän vinkkejä, tajusin mitä pitää tehdä (koska olin nähnyt miten hän sen tekee) ja lopulta osasin ihan itse vaihtaa bannerin! 

Ihan mieletön onnistumisen fiilis! Vaikka kyse ei ollut avaruustekniikasta tai mistään vaikeasta koodikielestä, olin koko eilisen ihan onnessani, kun osasin itse! Kaiken lisäksi sain muutettua bannerin vielä linkiksi, jotta sitä klikkaamalla pääsee takaisin pääsivulle.

Nyt tuntuu vihdoinkin siltä, että blogissani on mun näköinen banneri, jes! Ja vielä ihan ite osasin (pienellä avustuksella).

Puhuin viime vuonna ystävälleni siitä, kun mua jotenkin pelotti laihtuminen. Kyllä, kuulitte oikein. Tai siis luitte. Olin monta kertaa tehnyt jo saman: ensin laihdun pari kiloa ja sitten iskee paniikki muutoksesta. Että housut alkavat lököttää, pienenen ja mahdun taas vanhoihin vaatteisiini. Sitten olikin helpompi vain syödä vähän lisää suklaata, jotta en varmasti laihtuisi, vaikka samaan aikaan silti haaveilin tosi paljon painonpudotuksesta. Olin kävelevä ristiriita.

En osannut selittää pelkoani ystävälleni kovin hyvin. Näin jälkikäteen olen vahvasti sitä mieltä, että se oli muutospelkoa ja sitä, että kuvittelin kai rasvakerroksen olevan kuin joku suoja tai kilpi ulkomaailmaa vastaan. Pidin kynsin ja hampain kiinni jostain turvallisesta, etten muuttuisi ja kaikki muu sen myötä.

Loppujen lopuksi ihan kaiken muun piti ensin muuttua, jotta pääsin yli peloistani ja pystyin kohtaamaan maailman uutena ihmisenä. Olen joutunut keskittymään kaikkeen muuhun kuin laihtumiseen, joten olen onnistunut laihtumaan siinä sivussa tekemällä parempia valintoja arjessani. Nyt, kun housut jo lököttävät, ei ole enää paluuta ja pakko hyväksyä se, ettei enää ole niin suurta rasvakerrosta suojelemassa minua maailmalta.

Ehkäpä täytyy korjata ajatusmaailmaa niin, että tiukka liha on löllölihaa vahvempaa, joten pois alta risut, männynkävyt ja pala latvaa! Ja ennen kuin tietyt blogiani lukevat henkilöt tukehtuvat aamupalaansa, kun minä kirjoitan tiukasta lihasta, tiedän kyllä sinne olevan vielä matkaa. Nyt onkin vain kyse henkisestä muutoksesta, jota ilman fyysinen muutos ei ole mahdollista.

Uskalla sinäkin päästää irti tavoista, joiden tiedät sinua turmelevan, sillä niiden tilalle saat takuuvarmasti parempia rutiineja. Eihän se niin vaarallista ole, vaikka housut tippuisivat jalasta, eihän?