Nykyihmiset tuntuvat lipsahtaneen hyvin suorituskeskeisiksi. Kaikkea täytyy pystyä mittaamaan eikä lenkkeily ole mitään ilman älykelloa. Pitää tietää keskinopeus ja -syke, jotta voi ensikerralla sitten taas olla vielä tehokkaampi. Ja auta armias, jos kellosta on patterit loppu, eihän sitten voi edes urheilla.

Minäkin olin joskus kovin sykemittaririippuvainen. Lenkille, hiihtämään eikä ratsastamaan voinut todellakaan mennä ilman sykemittaria. Oli hauska nähdä kuinka laukkaaminen nosti sykkeen aina maksimiin todennäköisesti johtuen siitä, että unohdin aina hengittää laukatessa.

Jossain vaiheessa jouduin kuitenkin lenkkeillä ilman mittaria ja tajusin, että ulkoilla voi myös ilmankin. Ei kaikkea tarvitse mitata ja ulkoilu on olemassa, vaikkei siitä ole dataa, kuvia tai käppyröitä. Huomasin kuinka rentouttavaa sellainen lenkkeily itseasiassa on. Tänä vuonna keväällä tajusin myös, ettei lenkin vauhdilla sinänsä ole mitään väliä silloin, kun on hakemassa ulkoa pääasiassa irtautumista arkisesta aherruksesta. Eniten merkitystä on sillä, että on vain ulkona ja haahuilee. Etenkin, jos työ on suorituskeskeistä exceljohtamista, kannattaisi ihmisen lähteä ulos ihmettelemään maailmaa ilman mitään mittaamista.

Me käytiin eilen Turussa jokirannassa kävelemässä ja katselemassa jokeen rantautuneita sotalaivoja. Ne pysähtyivät Turkuun ennen kuin jatkavat matkaa Saaristomerelle ja Selkämerelle sotaharjoitukseen. Emme olleet lenkkitamineissa vaan ihan tavallisissa vaatteissa nauttimassa aurinkoisesta sunnuntaista Turussa. Kävimme Turun linnassa kahvilla, josta kävelimme takaisin förille ja ylitimme joen.

Matkalla autolle tajusimme yhtäkkiä tilhien huutelevan. Jäljitimme linnut viereiseen koivuun, josta ne lentelivät toisiin puihin ja lopulta ne olivat sopivasti kuvausetäisyydellä.

Nyt saatte lintubongauskuvia tänne, sillä kaikista linnuista minun mielestäni tilhet ovat maailman kauneimpia. En ole edes bongannut saati sitten kuvannut niitä moneen vuoteen, mutta onneksi olin puhunut tästä miehelle, joka on koko viikon muistutellut kuinka oli kuullut tilhet keskustassa.

Tilhien lisäksi meitä viihdytti kaksi hassua oravaa, joista toinen pyydysti tammenterhoja ja sitten piilotti niitä lehtien alle maahan. En tiedä huomasiko orava ajatella kuinka hän mahtaa routaisesta maasta sitten talvella onkia saaliinsa, mutta hänen mielestä se oli kai sitten ihan hyvä idea.

Koko muu maailma unohtui siinä, kun seurasimme ja kuvasimme eläinten touhuja. Se oli just sitä, mitä ulkoilun pitääkin. Rentouttavaa ja kivaa. Aina ei tarvitse juosta tiukat trikoot jalassa ja älykello kädessä.

Ihanaa maanantaita, muistathan antaa armoa itsellesi myös tällä viikolla!

Eilen pelattiin Veikkausliigan viimeinen kierros ja minulla kuuluisi nyt olla haikea ja tyhjä olo, mutta ei ole. Sen sijaan olen hieman ärsyyntynyt, kiukkuinen ja turhautunut. Kuvauskausi ei loppunut nimittäin, vaikka Veikkausliiga loppuikin. TPS harhasyötteli itsensä liigakarsintoihin, ihan kuin niitä nyt ei olisi saanut tarpeeksi menneinä kausina pelata. Nyt vaan toki toisinpäin kuin aiemmin, nyt pitäisi pystyä säilyttämään paikkansa Veikkausliigassa.

Voiko parissa yössä tapahtua sitä kehitystä joukkueelle, jota koko kausi ollaan odoteltu? Että kentällä olisi joku kuvio eikä mielipuolista juoksentelua pallon perässä päädystä toiseen? Yhdessä ainoassa matsissa tänä kesänä kentällä oli aiempien kausien TPS, muissa matseissa vuoden 2018 TPS.

Eilen TPS:n olisi pitänyt väkisin voittaa, jotta karsinnoilta olisi voinut välttyä, mutta toisaalta kyse oli HJK:n kauden viimeisestä pelistä, jonka päätteeksi he saivat kultamitalit kaulaansa koristamaan. Tuskin HJK olisi missään olosuhteissa halunnut viimeisestä pelistään mitään muuta kuin voittoa. Eihän Suomen mestarit voi päättää kauttaan mihinkään muuhun, eihän. TPS:n olisi pitänyt siis hoitaa paikkansa Veikkausliigassa jo kauan sitten muissa matseissa, valitettavasti.

Jakosen kahta keltaista en oikein ymmärtänyt. En tiedä, mutta en nyt oikein usko, että hän tahallaan ketään huitaisi naamaan, palloa tavoitteli vain. Ja se ensimmäinen keltainen, eikö se ollut näitä HJK:n harrastamia ekan puoliajan filmaushommia? 

Kuvattavaa ei pelissä paljon ollut mulle asti. Istuin toisella puoliajalla yksinäni siinä päädyssä, johon TPS:n olisi pitänyt tulla näyttäytymään pallon kanssa. Kaikki muut kuvaajat istuivat minua vastapäätä ja he varmaan sitten saivat filmin täyteen, minä en saanut kuin Sjökestä pari kuvaa. Se kertokoon pelistä tarpeeksi.

Kuvaamisen näkökulmasta minulla on pari sanaa sanottavana ja ne kuuluvat näin: voi s**tana kuinka kylmä oli. Olin pukenut lähes hyvin, mutta en kuitenkaan. Minulla oli jopa kalsarit, mutta yläosan suhteen olin täysin epäonnistunut. Onneksi oli repussa vaihtovaatteita, joten tauko meni uudelleenpukeutuessa. Kiskaisin miehen jonkun merinovillapaidan (mainoslinkki) päälle vessassa ja voin muuten kertoa, että se on jatkossa minun merinovillajokupaita. Pilkkijakkaralla istuessani oikein tunsin kuinka paita pisti parastaan ja lämmitti. Se oli hämmentävä fiilis. Mikään mun omistamista vaatteista ei ole koskaan lämmittänyt samalla tavalla. Päässäni mulla oli Pupulandian Jennin suunnittelema pipo ja täytyy sanoa, että siinä ei kyllä mennyt rahat hukkaan ollenkaan.

Ensi viikolla sitten on vuoden 2018 TPS:llä näytön paikka. Kaivakaapa pojat nyt jostain ne parin viime kauden etenemiskuviot esiin ja Jamppa kentälle tekemään maaleja, kiitos.

⚽⚽⚽