Jos ihmettelette miksi en ole postannut Turun derbystä aiemmin tällä viikolla, tässä selityksiä: tiistaina, kun olisi ollut aikaa, valitsin tehdä kaikkea muuta kuin istua koneella. Kävin lenkillä, tein sämpylöitä yöllä reissusta palaavalle miehelle, sotkin, siivosin, pesin pyykkiä ja sitten totesin olevani väsynyt. Katsoin Peter Nymanin keskusteluohjelmaa, jossa vieraana oli Jari Sarasvuo ja jäin miettimään kuinka mulla on vähän ikävä Sarasvuon pölinöiden kuuntelua, sillä en ole tehnyt sitä ehkä puoleen vuoteen. Nyt olen taas valmis ottamaan lisää tietoa vastaan, joten pitääpä kaivaa Sarasvuon puheohjelmat taas esiin. Ainiin, tein myös derbykuvat valmiiksi siinä jossain välissä.

Menin kuvaamaan jalkapalloa maanantaina suoraan töistä. Ainakin olin ajoissa kerrankin ja ehdin vaihtaa kuulumisia TPS-henkisten henkilöiden kanssa ennen pelin alkamista. Ehdin myös arpomaan juonko teetä vai kahvia valiten tietysti kahvin, sillä väsymyksen määrä oli ihan jäätävä kyseisenä päivänä.

Aiemmista Turun derbyistä poiketen, en jännittänyt. En osannut jännittää. Olen kai irtautunut jalkapallosta liian hyvin kuluneen kesän aikana enkä enää elä jokaista peliä yhtä suuren tunnekuohun vallassa kuin ennen.

Minusta se on ihan tervettä tähän väliin. Jostain asiasta hullaantuminen uskonnon tavoin on pelottava piirre kenessä vaan ihmisessä ja kuitenkin ihan kaikilla elämän osa-alueilla tervettä on kohtuus.

Näin, kun katsoo jalkapalloa vähän kauempaa, saattaa nähdä enemmän, kokonaisuuden. Ehkä TPS:ssä on ainesta pysyä Veikkausliigassa, ehkä ei, se riippuu täysin Sjökken aamupalasta ja Ärtsin tekemien maalien määrästä. Minulle taas ei sinänsä ole väliä kuvaanko Veikkausliigaa vai jotain muuta tasoa, kunhan vain saan kuvata jalkapalloa. Teen siitä taidetta silloinkin, vaikkei kentällä moista olisikaan tarjolla.

Sitä mietin usein Ahteen nähdessäni mahtaako hän muistaa mua Seinäjoelta. Turun derbyssä mietin joka kerta miltä Pennistä ja Ahteen pojasta mahtaa tuntua pelata vastakkain. Ei varmaan miltään? Mukava vääntää jotain tuttua vastaan? Pohjalainen pohjalaiselle. Tavallaan tekisi joskus mieli huudella Ahteelle notta puhu mulle seinäjokea, koska ei täällä kukaan puhu mulle sitä murretta. ?

Pallopeli tilanteessa 0 – 0 siirryttiin toiselle puoliajalle. Siltä ajanjaksolta elämästäni mainittavaa ovat seuraavat asiat: minulta loppui kahdesta eri akusta virta, Ärtsi teki maalin, varpaistani alkoi lähteä tunto loppua kohden, raaputtelin kynsilakkoja kynsistäni ja pohdin sattuko Blunkkaan oikeasti vai vaan leikisti.

Niinhän niitä maaleja tosiaan tehdään, että pallo laitetaan maaliin. Onneksi sitäkin välillä sattuu ja sillä tavalla mukavasti, että voidaan todeta tän kaupungin olevan mustavalkoinen. Kyllähän se mieltä lämmitti, vaikken matsia osannutkaan jännittää enkä suhtautunut asiaan tilanteen vaatimalla vakavuudella. 

Ihan kiva näin! Kuvia nyt ei taas ole paljoakaan, mutta tarviiko edes olla? Vielä joku päivä hankin sellaisen rätätätäkameran, joka laukoo vähintään 7 kuvaa/s.

Kun ensimmäistä kertaa tapasin ja pääsin kuuntelemaan Katri Saarikiveä (tässä pidempi pätkä), olin innoissani. Ensimmäistä kertaa kuulin minun yhdellä vahvimmista luonteenpiirteistäni olevan kysyntää tulevaisuuden työmarkkinoilla, sillä Katrin mukaan empatia on supervoima!

Minäkin pidän myötätuntoa tärkeänä ominaisuutena ihmisessä. Kun pystyy kuvittelemaan miltä toisesta ihmisestä tuntuu tietyissä tilanteissa, pystyy häntä tukemaan niin kuin haluaisi itseään tuettavan. Tekee myös hyvää ihmiselle joskus itkeä jonkun toisen puolesta, ihan vaan tv:tä tai jotain elokuvaa katsellessa. Se muistuttaa kuolevaisuudesta ja siitä, ettei kukaan voi olla ketään toista parempi tai kenenkään yläpuolella. Nöyryys on terve piirre aina, kun kohtaa toisen ihmisen.

Ymmärrän (tavallaan), että on olemassa ihmisiä, jotka eivät pidä empatiaa minään. Niitä, jotka eivät saa hyvää mieltä siitä, että jollain toisella on hyvä mieli. Miksi tehdä mitään jonkun toisen eteen, koska voi keskittyä tekemään vain itsensä eteen?

Kuulostaa sen verran itsekkäältä kehältä, etten oikeastaan halua sohaista sitä tässä postauksessa sen enempää, sillä en osaa. En tiedä mitä sellaisen ihmisen päässä liikkuu kuin oma itse. Olen pyrkinyt poistamaan sellaiset ihmiset elämästäni, joiden ulosanti on pelkkää esittämistä. Hyvin taitavat tyypit nimittäin osaavat esittää olevansa ihan tavallisia myötätuntoisia tapauksia, vaikka todellisuudessa niin ei taidakaan olla.

Ihminen, joka tietää miltä toisesta tuntuu, tuo turvaa. Olemme kaikki samassa veneessä muovin kyllästämässä meressä. Koen itsekkyyden negatiivisena asiana, kun taas myötätunnon positiivisena. Kumpikin ominaisuus on kohtuullisena ok, sillä myötätuntokaan ei saa lipsua säälin puolelle koskaan. Sääli on sama kuin morsettaisi itsekkäälle kakkanaamalle ”olen sinun” ja taas mennään.

Myötätuntoon kykenevät ihmiset luovat hyvää ympärilleen. Katri Saarikiven mukaan älykkyysosamäärällä ei ole mitään merkitystä ja älykkyys ylipäätään on arvotonta, ellei sitä käytä hyvään. Niinpä, kukapa ne meretkään pelastaisi, ihminen joka osaa ajatella muiden ihmisten tulevaisuutta vai ihminen, joka haluaa pelastaa vain itsensä?

Jos siis voit valita, ole ennemmin empaattinen kuin mulukku. Hyvä tuo luokseen lisää hyvää.