Tässä maailmassa ja ihmiselämässä on joskus vaikeinta päättää olisiko henkilö, joka tuo rajut mielipiteensä julki vai henkilö, joka sujuvasti sukkuloi mielipiteiden välissä ottamatta kantaa suuntaan tai toiseen. Jälkimmäisellä on helppoa – hän jää mieleen fiksuna ihmisenä. Rajuja mielipiteitä julkisuuteen lausuva herättää tunteita, aiheuttaa keskustelua ja työelämässä sellainen leimataan hankalaksi persoonaksi.

Blogimaailmassa jako on myös aika selkeä. Ne, jotka kirjoittavat, mitä sylki suuhun tuo, saavat yleensä näkyvyyttä jodelissa, iltapäivälehdissä ja kahvipöydissä. Sitten ovat ne bloggaajat, jotka kirjoittelevat pehmeällä otteella fiksuja ja päätyvät keskustelunaiheeksi positiivisessa mielessä useammin kuin suoraan puhuvat.

Negatiiviset kommentit ovat tehneet useista bloggaajista varovaisia. Itse ainakin olen pitkään jo suojellut itseäni sukkuloimalla sujuvasti ja erittäin liukkaasti, etten vain herätä liikaa huomiota esimerkiksi futispiireissä. Ettei kukaan vain kirjoita futisfoorumille kuinka taas se Hietala sitä ja tätä tai ettei kukaan tepsimielinen suutu minulle, jos kerron todellisen mielipiteeni heidän jalkapallonsa tasosta.

Sitten me katsottiin Heimebane. Kotikenttä. Norjalainen futissarja, jossa kova akka rupeaa koutsiksi miesten pääsarjassa. Tunnistin kaiken: kannattajien viha häntä kohtaan, joukkueen niskurointi ja joidenkin henkilöiden yritykset nolata hänet totaalisesti, jotta hän luovuttaisi. Olen itsekin joskus pamahtanut paikalle uutena esimiehenä ja siitä maailmasta siis tuo kaikki oli varsin tutun oloista, mutta futissarjassa kova akka oli kokeneempi kuin minä ja hän osasi vastata haasteisiin paremmin. Hän veti läpi oman mallinsa ja pysyi päätöstensä takana. Hän vähät välitti paskasta, draamasta ja muiden huuteluista.

Jäin miettimään miksi minusta tuli niin varovainen? Miksi en kirjoittanut jo vuosi sitten, etten jaksa kuvata paskaa jalkapalloa?

En vain kirjoittanut. Pelkäsin loukkaavani suomalaisten futisihmisten tunteita, vaikka tiedän, että suurin osa suomalaisista pitää suomalaista jalkapalloa paskana. Olen itse yrittänyt kaikki nämä vuodet puolustaa paikallista futista ja kannustaa ihmisiä katsomaan sitä, sillä paikallisen jalkapallon kehittämisestä lähtee koko valtakunnan jalkapallon parempi tulevaisuus. Kun RaiFu oppii markkinoimaan itseään, tulee naapuriseurallekin mieleen nostaa itseään ylemmäs ja tällä tavoin olemme jälleen lähempänä jalkapalloyhteiskuntaa (ainakin terveessä kilpailuhenkisessä ilmapiirissä, joka pohjalaisilla on verissä, turkulaiset ovat ihmeellistä ”antaa noiden nyt vouhottaa” -jengiä).

Sain vahvistuksen eilen ajatukseen, jonka Heimebanen katsominen herätti: pitäisi vain kirjoittaa aina kaunistelematta se, mitä ajattelee futismatseista. Kävimme nimittäin iltateellä tuttujen futisihmisten luona ja puhuimme asiat halki niin Tepsistä, KaaPosta kuin Interistäkin. Valtaväestö tuntuu olevan aivan samaa mieltä kuin minäkin tietyistä jutuista, kuten siitä, ettemme oikein kukaan ymmärrä, miten TPS voi olla sarjakakkonen. Se on Bermudan kolmiotakin suurempi mysteeri.

Näillä ajatuksilla on hyvä lähteä TPS:n pelipäivään. Ottelu on kauden kovin, kun pitäisi voittaa joukkue, joka ei ole hävinnyt vielä yhtään matsia tällä kaudella. Voitto tai häviö – kirjoitan matsista omat tuntemukseni rehellisesti enkä aio kaunistella mitään. Kaunistelun aikakausi on ohi.

Ah, tulin joku aika sitten kotiin töistä ja vietän tällä hetkellä laatuaikaa itseni kanssa täällä, kun Joni on vielä ahkeroimassa Turun puolella. Laatuaika itseni kanssa tarkoittaa tässä tapauksessa mukillista kahvia, dominoita ja kirjoittamista, ihan parasta! Ajattelin nimittäin vähän höpistä teille tästä viikosta, sillä mikäpä sen parempaa kuin arkihöpinät, eihän niin mikään? Jennykin just kirjoitti oman arjen haluamisesta ja allekirjoitan täysin, sillä mikään nyt vaan ei ole parempaa kuin oma arki. Minä ainakin pidän omastani ihan hurjan paljon ja sanoinkin sen just tiistaina ääneen, kun käytiin Jonin kanssa kahvitreffeillä ja kaupassa töiden jälkeen. Mieluummin menen aina kauppaan yhdessä kuin erikseen, sillä yksinään kaupassa käyminen on jokseenkin tylsää (no ei aina) ja siinä on vaara unohtaa jotain. Yhdessä on mahdollisuus muistaa kaikki.

Viikko alkoi kovin pirteästi, kun käytiin reilut 6 km kävelemässä Raision perällä. Löydettiin ihan parin viikon sisään ihana hiekkatieosuus, joten sitäpä nyt sitten kelpaa jolkotella. Peltomaisemat, hiekkatiet ja pieni kesäsade kelpaa aina.

Jo pari viikkoa yksi lempiharrastuksistani on ollut kytätä yhden meidän maijan uusia alkuja. Hän oli pitkään niin surkean näköinen eikä kasvattanut yhtään mitään ennen kuin nyt yhtäkkiä on alkanut elämä maistua. Muutimme hänen olosuhteitaan niin, että siirsimme hänet itäiselle ikkunalle, veimme hänet suihkuun ja nyt kastelemme puhdistetulla vedellä. Ostimme siis kukkien kastelua varten sellaisen vedensuodattimen, mutta kukat jäävät kyllä kakkoseksi siinä, kun minä itse litkin sitä vettä päivittäin antaumuksella. On nimittäin tosi paljon paremman makuista kuin hanavesi.

Torstaina meillä piti olla juoksupäivä, mutta luonto oli eri mieltä. Ilmastonmuutoksen tuulet puhaltavat ja tällä kertaa torstaina saimme nauttia ukkosesta, joka ei kyllä tullut kunnolla päälle vieläkään. Siinä samalla bongasimme taivaalta trombin alun, joka todennäköisesti ei käynyt ihan maassa asti, mutta eipä tuota tiedä, kun oli kerrostaloja edessä.

Eilinen oli koko päivä yhtä pelipäivää. Oli aamulla jo sellainen kutkuttava fiilis, sellainen juhlapäivän tapainen ja huomasin kotona iltapäivällä ajatelleeni aika paljon päivän aikana tulevaa ottelua, Inter-Brøndby. Kun ajoimme Kupittaalle, sanoin jännittäväni ja myöhään illalla pelin jälkeen kävin ihan kierroksilla, vaikka olin rättiväsynyt.

Kun tänään töissä on muutamat kyselleet matsista, olen hymyillen kertonut, että se oli hyvä. Se oli oikeasti hyvä! Ihana!

Lisää matsista tietysti tulossa blogiin, kun saan ensin kuvat tehtyä. Se hetki ei ole tänään enkä tiedä mitä huomisiltana duunaillaan, mutta sunnuntaina kannattaa käydä rämpyttämässä päivitysnappulaa tällä sivustolla.

Nyt täytyy mennä suttaamaan aurinkorasvaa all over to naama ja muut osat sekä syyä jotain, sillä taas meillä on treffit Jonin kanssa! Menen hakemaan hänet töistä ja sitten ajellaan erittäin eksoottiseen kohteeseen syömään makkaraa. Mynämäelle. Heippa!

PS. Jos kiinnostaa seurata, mitä ihmettä me Mynämäestä, instastooriin varmaan tupsahtaa tietoa illan aikana! Laita meitsi seurantaan instassa (@marihietala)!