Olin niitä lapsia, jotka eivät niin kovin loistaneet koulun liikuntatunneilla. En taipunut siltaan, kuten notkeimmat meidän luokalta, pesäpallossa joskus osuin ja joskus en ja rakastin suunnistaa yksin. Suunnistaminen oli itse asiassa tosi hauskaa eikä hiihtämisessäkään mitään vikaa ollut. Muistan etäisesti joutuneeni kiusatuksi yläasteen liikuntatunnilla jossain ulkona, mutta en enää sitä mikä oli homman nimi. Kiusaaminen oli kohdallani loppujen lopuksi aika lievää tai sitten vain aika kultaa muistot. En pidä siitä, että jäädään vellomaan johonkin menneeseen, sillä mitä väliä jollain peruskoulussa tapahtuneella on ihan oikeasti tässä vaiheessa elämää?

Ennemmin muistelen kivoja juttuja, kuten sitä, että eräällä liikuntatunnilla kaveri sanoi mun vatsalihasten pilkottavan. Se oli hassua, koska päivääkään en ollut asian eteen mitään tehnyt. Olin vain niin laiha.

Mulla ei ollut mikään hyvä kunto nuorena mielestäni. Kyllä minä lenkkeilin silloinkin, mutta aika lyhyitä lenkkejä koiran kanssa. Möyrin metsissä pyörällä, koska rakastin metsäpoluilla pyöräilyä. En pitänyt juoksun treenaamisesta, mutta yritin, kunnes luovutin. Hengästyin aina ihan saateristi enkä koskaan päässyt siihen kohtaan, jossa olisin tuntenut kuntoni parantuneen jotenkin ja hölkkääminen olisi ollut helpompaa. Sitä ei vain tullut. Minä vain hengästyin ja koko touhu oli ihan perseestä.

Parikymppisenä jatkoin satunnaista lenkkeilyä. Jossain kohtaa pystyin hölkkäämään 10 kilometriä, mutta vauhti ei kyllä tuolloin mikään kova ollut. En silloinkaan saanut kehitettyä kuntoani sellaiseksi, että olisin kokenut jonkun ”wow tältäkö tuntuu, kun ei hengästy” -hetken.

Viime vuonna ensimmäistä kertaa se hetki tuli vastaan. Kävelin Turun Kauppiaskatua ylöspäin kiireisin askelin ja huomasin, etten hengästynyt oikeastaan ollenkaan. Se oli ihana tunne! Olin aina hengästynyt arjessani helposti kaikissa ylämäissä ja rappusissa, mutta yhtäkkiä kuntoni olikin parantunut niin paljon, etten enää puuskuttanut kuin pieni possu.

Parempi kunto ei siis tarkoita pelkästään sitä, että jaksan lenkillä juosta enemmän vaan tärkein juttu onkin omassa arjessa jaksaminen. Etteivät ennen niin paljon vaatineet askareet kuormita enää niin paljon. Pystyy tekemään enemmän, jos haluaa!

On ollut tosi silmiä avaavaa päästä kokemaan parempi fyysinen kunto. Mulla ei oikeasti ollut hajuakaan siitä miltä sellainen tuntuu ennen kuin nyt eläessäni tätä ajanjaksoa, jolloin mulla on vihdoin peruskunto, joka todennäköisesti pitäisi kaikilla perusterveillä ihmisillä olla.

Luulen raudanpuutteen olleen se syy miksi hölkän hinkkaaminen lapsena oli niin vaikeaa. Ja ettei kunto kehittynyt. Vasta nyt, kun olen hieman yrittänyt hoitaa ferritiiniä paremmaksi, ovat lihakseni ja hapenottokykyni myös päässeet kehittymään. Raudan lisäksi oman osuutensa takuulla tekee D-vitamiini, jota syön edelleen ja aion myös syödä kesälomani alkuun asti.

Googlettelin sunnuntai-iltana lähiseudun luontopolkuja ja törmäsin juttuihin Arpaisesta, jonka alueella kulkee muutamia polkuja Suomenselän harjumaisemissa. Kuvat harjun päältä näyttivät niin hienoilta, että sinne oli päästävä myös itse.

Katsoin googlemapsista mistä Arpaiseen pääsee, mutta en sen kummemmin ajatellut asiaa. Olen liikaa tottunut Turun seudulla, että sen kun ajaa luontopolkumetsien parkkipaikoille ja lähtee metsään. Se ei olekaan täällä erämaassa ihan samanlaista. Mies oli fiksumpi ja tutki missä Arpaisten parkkipaikat ovat. Lähdimme yrittämään pohjoiselle parkkipaikalle, joka sijaitsee osoitteessa Haasia-ahontie 400. Ajoimme ensin Ähtäristä Niemisvedentietä pitkästä, kunnes käännyimme Löytömäentielle ja hetken päästä Haasia-ahontielle. Haasia-ahontie oli muuten hyvä, mutta Rantatien risteyksessä se jatkui lumihankena. Siitä olisi ollut 4 kilometriä vielä Arpaisten parkkipaikalle. Käännyimme takaisin ja yritimme nähdä mihin aiemmin tien yli lentänyt teeri oli pinkonut.

Diesel oli jo lähtiessä aika lopussa, mikä ei myöskään ollut ehkä paras lähtökohta erämaaseikkailulle. Oikein kaupunkilaiset liikenteessä. Minä stressasin hupenevasta polttoaineesta niin paljon, että oli lähdettävä Lehtimäelle tankkaamaan. Sinne oli kuitenkin vain 25 kilometriä matkaa.

Pysähdyimme 4 kertaa kuvaamaan lintuja.  Ensin teeriä, sitten maakotkaa ja haukkaa, joutsenia sekä lopuksi pellollisen verran sekalaista seurakuntaa hanhista joutseniin.

Maakotkan ja haukan kuvaamisessa tuli kiire, kun he pyörivät koko ajan etäämmälle puiden yläpuolella. Minä yritin sohia vanhalla 70D:lläni ja Sigman pitkällä putkella, mutta ei ole kotkan kuvaaminen ihan sama kuin jalkapallon valokuvaus. Taivaalla ei ole mitään kiintopistettä, josta voisi hakea tarkennuksen paitsi jos vahingossa osuu siihen lintuun. Minulla ei tässä nyt ole yhtään kuvaa siitä kaksikosta, kun en tiedä aikooko miesolento laittaa jossain vaiheessa instaan jotain vai ei. Voin vaikka itse vilauttaa omassa instastoorissa tänään yhtä kuvaa.

Lehtimäen tankkausreissun jälkeen ajoimme takaisin tukikohtaan, söimme ja lähdimme uudestaan yrittämään sinne Arpaisten harjulle. Sinne on toinenkin lähestymissuunta, Ähtäristä Rämäläntietä ja sieltä paria muuta pikkutietä pitkin. Viimeisin tie oli ihan järkyttävä, vähän turhan upottava. Sitäkään kautta emme päässeet autolla asti parkkipaikalle ja ihan hyvä niin, sillä pösö olisi varmaan uponnut sinne. Itselläkin meni jalka läpi tiestä paluumatkalla, eww.

Tämän retkeilyn jälkeen maistui kodassa paistettu makkara ja iltasauna. Nyt tuntuu vähän jaloissa, kun on tunkattu harjuja ylös ja ylipäätään auringon lämmittämässä lumihangessa. Tarinan opetus: erämaahan lähtiessä kannattaa tutkia ilmakuvista millaisia teitä on tarjolla, missä luontopolkujen parkkipaikat ovat ja etsiä instasta viimeisimmät päivitykset paikoista missä kunnossa polut ovat. Ainiin ja auto kannattaa tankata ennen kuin lähtee mihinkään.