Huomenta! Tänään on tulossa tosi lämmin päivä, niin ihanaa! Uusi yritys mennä kuvaamaan jalkapalloa, kun viime viikon lauantai meni vähän reisille sen suhteen. Peli alkaa 13:15 Kupittaalla ja kyse on harkkamatsista TPS-KTP. Tästä alkaakin lähes jokaviikkoinen jalkapallon valokuvaus -putki. Viikon päästä alkaa jo Naistenliiga, Veikkausliiga on jo alkanut ja Ykkönen sitten joskus myöhemmin.

Tällä viikolla olen miettinyt ihmisiä, heidän ongelmiaan, ihmissuhteita ja tyrniöljyvalmisteita. Aloitetaanko helpoimmasta? Miksi kukaan haluaisi syödä purkista tyrniöljyä sisältäviä kapseleita, kun tyrniöljyä voi syödä ottamalla pakasteesta tyrnin ja laittamalla sen suuhun? Vaikka se on jäässä, se sulaa suuhun ihanasti ja sen pienen siemenen sen sisältä voi jältätä lopuksi rikki. Saman kysymyksen voisin esittää myös mustaherukoihin liittyen, vaikka niitä en kyllä popsi jäisinä, mutta popsin nyt kuitenkin.

Ihmiset sen sijaan ja heidän ongelmansa. Niitä näkyy ja kuuluu esimerkiksi instastooreissa ja sitten on sellaisia, jotka ovat joskus olleet osa omaa elämääni, mutta eivät välttämättä enää. En ehkä saa avattua tähän täysin kaikkea, mutta jos nyt sanotaan vaikka tämä: negatiiviset ihmiset ympärillä saastuttavat kenen tahansa elämäniloisen mielen. Esimerkkinä tämä: suutun joka kerta, kun kuulen jonkun torppaavan jonkun toisen unelmia enkä vain kertakaikkiaan ymmärrä kyseistä toimintamallia. Peppiina on niin oikeassa tässä: älä ikinä kuuntele ketään muuta, jos asia koskee sun omia unelmia.

Minullakin on unelmia, jotka aion toteuttaa joku päivä. Niistä on ihana puhua ystävien kanssa, kun kukaan ei ole tuomassa tiskiin mitään realistisia asianhaaroja vaan he antavat minun touhottaa rauhassa. Ja niin sen kuuluu ollakin. Miksi ystävieni pitäisi pelätä mitään puolestani? Unelmien torppaajat aina sanovat pelkäävänsä toisen puolesta, vaikka oikeasti kyse on itsekkyydestä ja siitä, että he pelkäävät omasta puolestaan. He pelkäävät, että jäävät yksin tähän surkeaan ihmisten ylikuluttamaan maailmaan. Tai ehkä kyse on myös kateudesta? Unelmien torppaajat eivät koskaan uskalla itse repäistä ja tehdä sitä, mistä haaveilevat. He kuvittelevat unelmien olevan elämäniloisten ihmisten turhaa höpinää, vaikka oikeasti unelmien tavoitteluhan on elämää. Pää edeltä pusikkoon vaan, niin se elämä opettaa.

Otsikkona tälle postaukselle yksi parhaista eteläpohjalaisista sanonnoista. Toinen hyvä on tämä: ei niin suurta ojaa nottei sinne oma lehemä mahtuusi. 

Hyvää lauantaita teille! Muistakaa sanoa kaikille elämänkieltäjille tänäänkin, notta oo kuule hilijaa ja keskity vaan omiin ongelmiis.

Kävin eilen osteopaatilla, kuten pyrin joka kuukausi käymään. Ensimmäistä kertaa osteopaatille mennessä lantioni ei tuntunut edes kovin pahalta ja suurimpana vaivana oli oikeastaan vain toimistotyöläisen ihanasti jumissa olevat niskat.

Hakeuduin aikoinaan osteopaatille puolivahingossa, kun tarkoituksena oli oikeastaan löytää hieroja jostain näiltä seuduilta. Sain suosituksen yhdestä ukkelista, joka nyt sattui olemaan myös osteopaatti. Silloin ongelmani ihan todella oli mun lantio, joka siis oli ihan vinksallaan. Alaselässä naksui joku jokaisella askeleella, kun kävin lenkillä ja jokaisen lenkin alussa rintaranka hitsasi kiinni niin, etten saanut henkeä.

Tuosta on nyt aikaa 1,5 vuotta. Osteopaatilla käymisen lisäksi vuoden verran tässä on tullut harrastettua kävelylenkkeilyä säännöllisesti ja aina eri alustoilla. Metsä olisi paras nilkkoja ja jalkapohjia ajatellen, mutta ne lenkit ovat olleet harvassa kevättalven aikana. Isommat lihakset ovat kuitenkin saaneet sopivasti ärsytystä vuoden aikana ja viimeisen kuukauden on tullut tehtyä myös lihaskuntojuttuja kotosalla sekä venyteltyä. Kaiken tämän yhdistelmänä olen saanut pidettyä lantioni koossa.

Elämäntapamuutoksen varrelta on helppo huudella, mutta pakko sanoa tämä: vie vuosia, että saa itsensä oikeasti hyvään fyysiseen kuntoon. Että lihakset alkavat pitää minut koossa eivätkä niveleni enää napsu ja naksu jokaisella liikahduksella. Eikä tähän edes riitä pelkkä ulkoilu vaan täytyy huoltaa lihaksia ja ennen kaikkea antaa niille erilaista ärsytystä eri lajeilla sekä liikeradoilla.

Tai sitten kaikki on vaan minun kohonneen D-vitamiinitason ansiota. Höhö! No ei vaan, kyllä minulla on paljon ”joustavampi” olo, kun ponnistan paikasta toiseen eikä se johdu pelkästään jostain rasvaliukoisesta pilleristä.

Jos joku siellä ruudun toisella puolella haaveilee elämäntapamuutoksesta tai on jo matkalla: jatka samaan malliin! Se palkitsee joka päivä vähän, vuoden ja vuosien päästä ihan kunnolla!