Käpsyteltiin joku viikko sitten muutaman kerran vähän pidempi lenkki, joku 8 kilometriä ja mietin, että vuosi sitten tähän aikaan pisin lenkkini oli ehkä 3-5 kilometriä. Kunto (ja reisipalat) on kasvanut ihan huimasti vuodessa!

Viime keväänä kova tavoite oli alkaa taas juosta, mutta hölkkähaaveet unohtuivat, kun tarjolla oli kävelylenkkejä uuden tuttavuuden kanssa. Nyt kun vuosi on kulunut tuosta, olen sitä mieltä, että oli oikeastaan ihan paras rakentaa ensin jonkinlainen pohjakunto ennen kuin edes miettii juoksemista.

Tiedän kävelemisen olevan ajatuksenakin jo aika kamala useimmille ihmisille, koska se on niin hidasta. Niin järkyttävän hidasta. Minusta pitkien kävelylenkkien harjoittaminen maksaa itsensä takaisin lopulta silti. Ainakin minulla on nyt todella hyvä mieli siitä, että ollaan sinnikkäästi viikosta toiseen pyritty ehtimään edes yhdelle vähän pidemmälle lenkille, sillä se näkyy yleisesti olossa, olemuksessa ja jaksamisessa. Jos haluaisin alkaa nyt juosta, uskon sen olevan helpompaa kuin yrittää rakentaa juoksukuntoa täysin nollasta.

Usein sitä saattaa myös lipsahtaa vertailemaan itseään muihin ja muiden suorituksiin, mutta jokainen tietää, ettei se ole järkevää. Siksi onkin hyvä pysähtyä joskus muistelemaan missä oli vuosi sitten menossa. Minä esimerkiksi hölköttelin viime vuoden helmikuussa ainoastaan yhden lenkin ja sen jälkeen sairaistuinkin influenssaan. Maaliskuussa 2018 lenkkejä tuli 4 ja niiden pituus todella oli siinä 3 km pintaan. Tänä vuonna olen lenkkeillyt helmikuussa 8 kertaa ja nyt maaliskuussa on takana 3 lenkkiä, joista lyhin on ollut 4,5 km.

Aina toki nämä mitatut kierrokset eivät ole olleet mitään nopeimman keskivauhdin havittelua vaan on myös ollut niitä päiviä, kun halutaan vain nauttia ulkoilmasta. Käppäillään pari tuntia ulkona ja kilometrejä kertyy se, mitä kertyy. Tämäkin on aivan uutta vuoden takaiseen minään verrattuna ja tykkään muutoksesta. Olen ymmärtänyt, että mitä enemmän ihminen pönöttää sisällä, sitä huonompi vastustuskyky hänellä saattaa olla. Ihminen tarvitsee happea ja siksi kaiken ulkona suoritetun liikkumisen ei tarvitse olla nimenomaan sitä suorittamista. Ulkoilu ja ulkoilmasta nauttiminen on parasta stressinpurkua ♥ Vai mitä mieltä sinä olet? Missä tilanteessa sinä olit elämässäsi vuosi sitten?

Perjantaina kello 13:20 toivotin hyvät viikonloput työkavereille ja poistuin työpaikan ovesta vapauteen reppu selässä. Olin pakannut normaalia enemmän tavaraa mukaan aamulla, koska ohjelmassa oli keskellä päivää pelattavan harjoituspelin kuvaaminen Turussa. Jouduin siis lähteä töistä vähän aiemmin kuin yleensä, jotta ehdin pelin alkuun Kupittaalle.

Kurvasin Veritaksen parkkipaikalle niin vauhdilla, että meillä asuva ammattikuski olisi nostanut metelin, jos olisi ollut näkemässä. Lopulta itseäkin alkoi sen verran vaivata, että oli pakko vähän korjata autoa enemmän oman parkkiruudun puolelle ennen kuin kehtasin lähteä vaeltamaan tien toiselle puolelle Kupittaa vitoselle.

Tajusin siinä kävellessä paikalla olevan aika paljon vanhoja tuttuja Seinäjoen ajoilta. Richie, jonka kanssa keskustelin eräästä kuvasta juuri tammikuussa puhelimessa, Lari, jota ilman en edes kuvaisi jalkapalloa tänä päivänä ja Lehtisen Pekka, joka häärää joukkueenjohtajana edelleen. Näiden lisäksi peliä oli katsomassa muutama kenet tunnistin paremmin kuin pelaajat, jotka pyörivät kentän puolella.

Itse asiassa siellä kentän puolella oli jotain normaalista poikkeavaa vaihteeksi tarjolla. Solmu oli jostain keksinyt pukea päälleen TPS-paidan ja kirmaili mustavalkoisessa peliasussa kuin olisi aina tehnyt niin. Nämä tällaiset värinvaihtojutut ovat joka kerta niin saaterin hämmentäviä. Minä en vieläkään pysty ymmärtämään Miro Tenhon Inter-logoa ja saattaa myös hetki mennä, jotta silmä tottuu Solmuun TPS-logolla. Voisivatko he edes varoittaa ajoissa näistä? En selkeästi kuulu mihinkään heppamiesten toimistoon, kun en ole yhtään kartalla muutoksista.

Jos teidän mielestä nämä kuvat ovat vähän eri värisiä kuin yleensä, silmänne on oikeassa. Minä löysin Lightroomista sellaisen asian kuin valkotasapainosäädön, höhö! No okei, olenhan minä tietysti sen aina tiennyt olemassa olevaksi asiaksi, mutta saattaa olla, että olen ollut hieman laiska sen kanssa. Luulen, että tämä on vuosi, kun saarnaan itselleni ja muille: valkotasapaino on kuvan perusasia, jonka päälle voi rakentaa mitä ikinä haluaa, mutta jota ilman koko kuva on perseeellään. Toisaalta, en välttämättä kaivanut näihin valkotasapainoa ihan oikeasta kohdasta, mutta ei nyt juututa pikkuseikkoihin? Valkotasapainohan pitäisi kaivaa esiin täydellisen harmaasta, mutta sitä ei ihan kaikissa kuvissa ollut tarjolla, vaikka sää hyvin harmaa ja sumuinen olikin.

Pelissä toisella puoliajalla minun huomioni vei vastustajajoukkueen eräs sankari, joka kaatuessaan karjui kuin sikaa olisi tapettu ja samalla mennessään hakkasi maata sen verran, että luulin oikeasti sattuvan. Sitten kun näin kuka pelaaja oli kyseessä, muuttui huoli suunnattomaksi ärsytykseksi. Ristuksen filmaaja mietin ja pohdin myös sitä mahtaako mies koskaan oppia, ettei tässä maailmassa saa kaikkea mahdollisimman lujaa huutamalla vaan joskus tulee tilanteita, joissa täytyy osata nöyrtyä ollakseen siedettävä persoona. Ehkä pohjalaiset opettavat hänelle, ettei hän ole sen kummempi kuningas kuin kukaan muukaan Pohjanmaalla. Toivottavasti.

Koska pelissä näkyi pientä sikailua loppua kohti, jäi minulle pelistä hieman kakka maku suuhun. Vaikka Tepsi kyllä voitti ja siinä mielessä oli ilo kuvata matsia. Joskus vain yksittäisten pelaajien tempaukset jäävät vähän liikaa päähän pyörimään ja unohdan kaiken hyvän, mitä näin. Kuvauskeli oli täydellinen ja kylmä tuli vasta toisella puoliajalla. Sitä paitsi tykkään näistä kuvistakin. Pitkästä aikaa tuntuu, että olen osunut niin kuin pitääkin. Omalla tavallani.