Kun tulin raskaaksi, ensimmäinen huolenaiheeni oli lähinnä ylipainoni. Olin muutama kesä aiemmin ohimennen jutellut työterveyslääkärin kanssa raskauden ajan painonnoususta ja muistan, kun hän sanoi painon nousevan 10-15 kiloa. Tiedostin, ettei korkea lähtöpaino tässä yhtälössä tietenkään ole hyvä asia, mutta kun näissä asetelmissa tulin raskaaksi, minkäs sille sitten enää voi. Googletin tietysti heti, mitä riskejä tässä nyt sitten on ylipainon takia ja raskausdiabetes tuli tottakai heti vastaan. Siitä alkoihin sitten pieni stressaaminen asiasta, kunnes neuvolan lääkäri sentään sanoi, että älä mieti sitä painoasiaa yhtään. Se hieman rentoutti, mutta en silti voinut olla murehtimatta tulevaa sokerirasitustestiä.

Otin selvää sokerirasituksesta ainakin sen, että missään nimessä ei saa paastota yli 12 tuntia, sillä keho alkaa itse korjaamaan verensokeritasapainoa pitkän paaston jälkeen. Säännöllinen syöminen on avain onneen kuulemma ja siihen luotinkin, koska olenhan syönyt säännöllisesti jo vuosia. Onneksi. Löysin myös tiedon siitä, että raskauden aikana sokerinsietokyky huononee ja siksi on hyvä löytää ne odottavat äidit kenen täytyy tarkkailla omia sokereitaan enemmän.

Olen edelleen hieman näreissäni siitä, että missään vaiheessa neuvolakäyntejä kukaan ei ole kertonut tätä asiaa. Sanotaan vain, että täytyy syödä terveellisesti ja vältellä ylenpalttista herkuttelua, mutta olisiko joku jossain voinut ihan kertoa, että hei sun sokerinsietokyky ei tule olemaan seuraavan 8 kuukauden aikana sama kuin tavallisilla kuolevaisilla. Siis itse ainakin kykenen omaksumaan asiat, kun ne perustellaan kunnolla. Kaikki tietää sen, että terveellinen syöminen on terveellistä, oli sitten raskaana tai ei. Mutta kuinka moni tietää sen, että oikeastaan kaikista paras olisi, jos raskausaikana vähentäisi herkuttelua vieläkin enemmän? Ei siksi, että paino ei nouse vaan siksi, että kroppa ei välttämättä kestä sokeria niin hyvin myöhemmillä viikoilla. Mä en ainakaan tiennyt, olisiko mun pitänyt opiskella raskaus netistä jo etukäteen?

SOKERIRASITUS

Noh, menin sinne sokerirasitukseen sitten hädin tuskin sen 10 tuntia paastonneena, kun olin niin ajoissa paikalla, että mut pyydettiin tupaan 10 minuuttia ennen mun varattua aikaa. En voinut katsoa kuinka monta putelia tyyppi otti musta verta, kun siinä samalla otettiin muitakin testejä varten, mutta lopuksi sain ällömakean glukoosilitkun juotavaksi, joka meni suoraan aivoihin. Ennen kuin olin edes juonut koko mukia.

Menin tunniksi istumaan ja jännittämään kuinka huono olo tulee, mutta ei onneksi kovin paha. Vähän meinasi tärisyttää ja huimasi, mutta se meni nopeasti ohi. Seuraavassa verikokeessa oli hitusen hassu olo vielä ja meinasi olla päänsärkyä, mutta viimeiseen verikokeeseen mennessä oli jo normaali olo. Lähdin autoon syömään eväitä ja sitten kotiin.

Sen verran oli krapulainen olo, että oli pakko nukkua hetki. Päikkärit helpotti. Iltapäivällä löysin kannasta testin tulokset, jotka olivat muuten ihan hyvät, mutta paastoarvo oli 5.6.

RASKAUSDIABETES

Mä en oikein löydä sanoja tähän kuvaamaan sitä hetkeä, kun näin mun paastoarvon olevan suurempi kuin 5.2. Siis tämähän oli yksi vaihtoehto kyllä. Mulla on ollut edellisessä paastoverikokeessa 5 vuotta sitten tuo tasan sama arvo ja mä heitin myös neuvolassa jo aiemmin keväällä tän, että entä jos mulla on sellaiset geenit, joiden mukaan mun paastoarvo on ja tulee aina olemaan tuon saman 5.6?

Jonkinlainen romahdus tuosta koko asiasta tuli, koska se ei meinannut ottaa millään loppuakseen. Kävin läpi 1,5 päivää sitä paskaa. Mun aivojen on hyvin vaikea käsittää, että okei mulla ei ole kakkostyypin diabetesta, mutta joo mulla on nyt kuitenkin sitten joku diabetes. Oon terve, mutta sairas. Siihen päälle kaikki vähäinen syömishäiriötausta tai ainakin erittäin kieroutunut vanha ruoka- ja kehosuhde, josta itse asiassa vasta todellisen ylipainon myötä olen oppinut pois. Tällaisen oman painon kyttääjän pitäisi nyt sitten alkaa tosissaan kytätä vielä lisää itseään, kun sitä ei muutenkin jo koko raskausaika ole täynnä.

Sitten se kaikki ylimääräinen vaiva, jonka raskausdiabetes tuo tullessaan. Ei se, että minä nyt sitten mittaan omia sokeriarvojani vaan se, että vauvakin joutuu synnyttyään sokeriarvokyttäykseen. Enkä mä oikeastaan edes halua mitään ennenaikaista synnytyksen käynnistystäkään.

TÄNÄÄN ON JO PAREMPI

Tänään olen ollut oma itseni, kai. Ainakin olen ollut heti aamusta aurinkoisempi kuin Varsinais-Suomen sää. Jotenkin kummasti aloin päästä yli asiasta, ehkä siksi kun huomasin, että voin silti syödä kuten tähänkin asti. Koska mun on pakko syödä. Ja pieni osa insinöörihenkistä minää on kovin kiinnostunut mittaamisesta. Ehkä pääsen jäljille siitä, jos onkin jotain, mitä mun ei kannatakaan syödä ja mikä auttaisi mua laihduttamaan sitten joskus vuoden päästä tai milloin se ikinä onkaan seuraavan kerran mahdollista. Tänään vauvakin on ollut paljon tyyvyäisempi, kun on potkinut koko päivän mahassa. Eilen hän potkasi pari kertaa virtsarakkoa, mikä todennäköisesti oli mulle ihan oikein, koska häiritsin hänen seesteistä elämäänsä vollottamalla koko ajan. Katsokaas kun ensin itkin radipaskaa ja sitten sitä, että itken ja aiheutan näin vauvalle stressiä. Neuvolatäti lohdutti, että ei kahden päivän stressi vielä aiheuta mitään, kun muuten on koko raskaus mennyt niin hyvin tähän asti. 😀 Raskausaivot – ihan parhaat aina.

Joka tapauksessa, ilman seuraajieni ja tuttujeni tukea instassa en varmaankaan olisi selvinnyt tästä ikinä, joten kiitos vielä kerran. <3 Ensi viikolla pääsen mittailemaan sitten arvojani ja toivon todella, että tämä raskausdiabetes tulee hoitumaan ihan vaan syömällä.

Eilinen luontoretki Maarian kivikautiselle polulle oli sen verran rankka, että tänään on täytynyt ottaa palautumisen kannalta. Kelit ovat kuitenkin niin lämpimät ja ihanat, ettei voi vain kökkiä sisätiloissa, joten aamulla otimme suunnaksi Häntälänkosken. Häntälänkoski sijaitsee Halikossa eikä Turusta sinne mennyt ajaa kuin puolisen tuntia.

Kävelimme ensin noin 200 metriä kalapaikalle koskea ihailemaan ja jatkoimme siitä jonkin verran Häntälänkosken rantapolkua pitkin, mutta käännyimme takaisin peltojen tullessa vastaan. Jälleen linnut lauloivat iloisesti metsässä ja saimme nauttia rauhasta. Halikonjoki virtasi vieressä enkä voinut olla haaveilematta joella soutelusta.

Kävimme vilkaisemassa koskea vielä toiselta puolen tietä ennen kuin söimme pienet eväät ja lähdimme ajelemaan maalaismaisemissa takaisin kohti Turkua. Yksi parhaista harrastuksista nykyään on moottoritien molemmin puolin kaikkien mahdollisten pikkuteiden ajelu ja vanhojen maalaistalojen ihailu. Ihailen myös pitkiä peltoja, jotka ovat eri tavalla vaikuttavia kuin Pohjanmaan aakeat laakeat. Siinä missä pohjalaisilla on vanhaa merenpohjaa pelkkänä tasaisena peltona silmänkantamattomiin, Varsinais-Suomen maaseudulla koko komeuden näkee jonkun mäen päältä ja peltojen keskellä saattaa luikerrella joku puro, jonka vuoksi pelloillakin on muotoja. Peltoa on siis yhtälailla paljon, mutta maastonmuodot tuovat siihen eri fiiliksen ja silti kotoisan olon. Kuten olen ennenkin todennut  – peltomaisema on minun sielunmaisemani.

Tällä kertaa ajoimme Hajalan läpi Paimioon ja siitä moottoritietä Turkuun, koska halusin käydä Skanssista hakemassa kesäisemmät mammasukkahousut sekä muutaman uuden paidan lämpimämpiä kelejä varten. Hajala vaikutti todella kivalta paikalta eikä yhtään haittaisi, jos sattuisi löytämään jonkun vanhan maalaistalon sieltä päin. Olisi ainakin niitä peltoja ja vähän metsääkin lähettyvillä.

Eipä siis auta kuin aktiivisesti kytätä uusia myytäviä kohteita internetistä. Ehkä se täydellinen maalaistalo löytyy vielä joku päivä. ♥ Ja siihen asti voidaan ihailla muiden omia sunnuntaiajeluilla. 🙂