Säät hellivät tänä viikonloppuna varsinaissuomalaisia ja sehän tarkoittaa sitä, että metsään on mentävä. Tänään meidän luontokohteena oli Maarian kivikautinen polku, jossa meidän on pitänyt käydä jo aikoja sitten, mutta aina on menty jonnekin muualle. Kivikautinen polku kuulostaa luonnollisesti kovin vanhalta sekä historiallisesti merkittävältä, joten odotukseni polulta olivat korkeammalla kuin joltain eläinten ja ihmisten muuten vaan kulkemalta polulta.

Kivikautisesta polusta kerrotaan alueella olleen asutusta jo 5000 vuotta sitten. Polun alkupisteeseen pääsee ensin ylittämällä Maarian altaan, joka itse asiassa syntyi 1980-luvulla, kun Vähäjoki padottiin. Maarian altaan rannoilla on aikojen alussa toiminut 12 tuulimyllyä ja alueelta löytyy kolme eri lähdettä.

Sillan jälkeen kivuttiin jyrkkä mäki ylös ja käännyttiin oikealle. Metsä oli ihana ja linnut lauloivat. Oli tulossa hieno päivä. Sitten tuli yllätys…

VAELLUSKENGÄT OLISIVAT OLLEET TARPEEN

Emme tällä kertaa olleet varustautuneet vaelluskengillä, vaikka todellakin olisi pitänyt. Tämä oli vain yksi niistä kaikista mutavellipaikoista kuuden kilometrin mittaisella polulla. Kaikista paikoista kuitenkin selvittiin, vaikkakin märin kengin ja sukin, kun lipsahdin kerran pajurisukon päältä kunnon mutakuoppaan. Huusin niin, että vauva varmaan heitti kuperkeikan mahassa ja mietti äitylin olevan turhan ärhäkkä. Ärsytti typerät pajut, märkä polku ja vähän sekin, että tällainen kivikautinen kohde on täysin unohdetun oloinen. Opaskyltti ihan alussa makasi maassa, merkkejä puista sai jokseenkin arpoa ja historiasta kertovista kylteistä osa oli kokonaan kadonnut. Ihan kuin hienon nimisellä luontopolulla ei enää olisi mitään väliä.

NÄIN KÄÄRMEKSEN!

Polku kiemurteli mutavellien lisäksi ihan hienoa metsää pitkin, hakkuuaukeiden keskellä, heinikoissa, kallioilla ja muutamilla teilläkin. Kuusimetsissä linnut lauloivat, mäntymetsässä oli hiljaista. Se kertoo mielestäni paljon siitä, miten metsätalous syö elintilaa linnuilta. Yhtään hömötiaista ei tällä kertaa kuultu, mutta onneksi korpit raakkuivat ja nähtiin myös kaksi eri haukkaakin. Lisäksi oravilla oli joku vuosisadan taistelu yhdessä kuusessa siinä määrin, että toinen tippui puusta.

Kävelimme Rajakallion päälle, joka on 64 metriä korkea nyppylä Liedon ja Turun rajalla. Rajakalliolta löytyy taukopaikka, johon emme jääneet kovan tuulen takia. Kallion alapuolella pusikossa tapahtui jotain ja ehdin nähdä, kun jokin harmaa pitkä luikerteli karkuun. En edes tömistellyt, mutta ehkä hänen maailmansa järkkyi, kun vyöryin paikalle mahani kanssa.

Pidimme ruokatauon, kun matkaa takaisin oli jäljellä noin pari kilometriä enää. Söimme vain ruuan ja jatkoimme sitten matkaa, sillä maha tuli niin täyteen, että kahvitauko myöhemmin kuulosti hyvältä.

MAARIAN KIVIKAUTINEN POLKU KOKEMUKSENA

Kävelimme kolmen tunnin verran, vaikka matkaa ei ollut kuin kuusi kilometriä. Polun alku vei jotenkin kamalasti aikaa, kun piti väistellä mutavellejä ja kiipeillä ylöspäin. Minun eteneminen ei ollut kovin rivakkaa muutenkaan. Joku normaalikuntoinen kiertäisi reitin varmasti nopeamminkin. Oli kuitenkin tosi ihanaa taas olla ulkona ja viettää siellä aikaa noinkin kauan. Lintuja oli ihanan paljon laulamassa ja lämmin päivä kruunasi kokemuksen. ♥

Viime keväänä alkoi helposti saavutettavissa ja yleisesti tunnetuissa luontokohteissa olla kovasti tunkua koronan takia, joten aloimme etsiä vähemmän suosittuja metsäretkikohteita. Tämä tarkoitti sitä, että saatoimme valita jonkun random metsikön kohteeksi, kun sattui ohiajaessa näkymään tosi kiva sammaleinen metsänpohja tai maastokartassa näkyi katkoviivoja (hiekkatiet ja polut). Yksi tällaisista retkistä suuntautui viime keväänä Sauvoon ja nyt voi jo sanoa sen olevan perinteinen kevätretki, koska oli pakko tänään mennä katsastamaan tienoot taas. Oli nimittäin viime vuonna niin kiva kokemus, kun näimme tikat soidintouhuissa, miljoonasti perhosia, kotkan sekä kevättä rinnassa lentelevät korpit.

Aloitimme tänään kierroksen ihan vaan kävelemällä hiekkatietä pitkin. Toinen vaihtoehto olisi ollut kiivetä todella jyrkkää metsäkoneen jälkeä pitkin ylös metsään, kuten viime vuonna, mutta minun tilani huomioon ottaen kevensimme hieman. Eteen avautui upeat pellot ja yhdellä pellolla oli yksi kurkipariskunta hengailemassa. He huusivat niin että kalliot raikuivat ympärillä, taustalla tikan rummuttaessa ja palokärjen kiljuessa kauempana. Peipot lauloivat ja muutkin pikkulinnut olivat innoissaan kauniista kevätpäivästä.

Sitruunaperhoset olivat heränneet ja nähtiinpä yksi nokkosperhonenkin. Meri kimmelsi pienen matkan päässä ihanan sinisenä ja aurinko lämmitti. Kävimme kääntymässä kolmen kilometrin päässä ja palasimme samaan suuntaan, josta tulimmekin. Käännyimme kohti peurojen ruokintapaikkaa. Nousimme pitkän mäen ylös evästaukopaikalle, jossa vuosi sitten myös istuimme.

En yhtään tiedä kenen mailla seikkailimme, mutta siellä oli mielettömän rauhallista ja hiljaista. Vain lintujen äänet, ei mitään muuta. Ei ihmisiä, ei mitään. Tuollainen erämaa tekee niin hyvää. ♥ Nyt kelpaa taas elää viikon verran betonin keskellä ennen kuin pääsee taas luontoon. Seuraavana viikonloppuna taidetaan nimittäin tehdä kevätretki sekä lauantaina että sunnuntaina, kun on luvattu todella lämmintä keliä. 🙂

Seuraa seikkailujani instassa. 🙂