Täällä ollaan edelleen yhtenä kappaleena! Nyt mennään 37+4 enkä kyllä muuta ole olettanutkaan olevani tässä kohtaa kuin tosi paljon raskaana. Yritän kovasti silti pysyä vauhdissa, sillä koen, että makaaminen lisää kankeutta ja liikkuminen taas vetreyttää. Mitä enemmän olen vain makoillut, sitä hitaammin etenen ulkona. Tosin täytyy myöntää, että parin edellispäivän kävelyiden takia häpyluuliitokseni on taas niin turkasen kipeä. Ehkä se repeää tai jos nyt vähän lepäilen, ehkä se pysyy koossa.

Kulunut viikko on ollut aivan ihana, kun on ollut niin viileää. Olen fiilistellyt viileää tuulta ja kelejä, huomannut todella odottavani syksyä. Olen syksy- ja kevätihminen, ei nämä hellekesät ole yhtään minun juttu olin sitten raskaana tai en. Rakastan raikasta ilmaa ja sitä, että on happea, jota hengittää. Todennäköisesti hoen taas koko syksyn iltalenkeillä kuinka rakastan näitä iltoja. Yleensä tähän aikaan vuodesta ikävöin jo villasukkia, mutta tämä raskaus on tehnyt sen, että villasukat pysykööt vielä kaapissa. En käyttänyt niitä edes talvella öisin, vaikka normaalisti olisi visusti ollut peitto varpaiden päällä ja myös villasukat jalassa.

Olen myös yrittänyt vähän tosiaan hidastaa tahtia, vaikkei se aina ihan onnistukaan. Alkuviikosta huilasin tosi paljon, sillä kävellessä tuli niitä jotain kuuluisia sukkapuikkokipuja, kuten aina, jos olen tohottanut liikaa. Torstaina koin itseni hyvin energiseksi, joten lähdin lenkille ja vahingossa kävelin 4,5 km. Olin satavarma, etten palaudu enää torstain aikana, mutta toisin kävi, illalla oli jo ihan ok olo. Eilen kävin lyhyemmällä kierroksella, vajaan kahden kilometrin verran ennen kuin piti touhata kotona viimeiset jutut valmiiksi ennen kuin Susanna tuli kylään. Oli ihana nähdä häntä todella pitkästä aikaa!!

Mittarimato jo innokkaana odottelee vauvaa! Minä siirsin meidän kettumaton makkariin ja sehän sopi kuin nenä päähän sinne.

Hetken kerkesin lepäillä tukisukat jalassa ennen kuin lähdin Susannaa vastaan ulos. Hirveän hankala päästää vieraita tupaan ilman, että itse liikkuu, sillä en muista meidän ovikoodia, kun se muuttui joskus. 😀

PAVLOVAN TEKEMINEN EI VÄLTTÄMÄTTÄ OLE NIIN YKSINKERTAISTA

Tarjosin meille herkuteltavaksi pavlovan, jonka tekeminen oli erittäin vaiherikas homma, sillä edellisenä iltana siitä meinasi aivan aviokriisi tulla. Minähän meillä nämä marengit olen tehnyt, mutta saan aina paljon ohjeita takavasemmalta. Kaiken pavlovan tekemisessä aina kruunaa se, että internetissä on joku miljoona eri ohjetta sen tekemiseen. Sitten me Tahkiksen kanssa luetaan molemmat eri ohjeita, joista osassa vatkataan sokerit kiiltäväksi sitten lopuksi ja osassa tästä ei puhuta halaistua sanaa. Osassa myös paistetaan puolitoista tuntia ja osassa kaksi. Että leivo siinä sitten. Viimeinen silaus on päättää voiko marenki seistä pöydällä yön yli vai pitääkö se laittaa jääkaappiin. Ei pidä laittaa, mutta jatkoa varten note to self: kannattaa irroittaa se leivinpaperista ja siirtää jo valmiiksi tarjoiluastialle, koska seuraavana päivänä se ei enää paperista irtoa.

Myöhemmin meillä tehtiin tortilloja täysin yhteisymmärryksessä, näihin on sentään ihan selkeä kaava. Salaattiaineksia, salsaa, mifua ja ranskankermaa. Joskus aiemmin keväällä tortillat nostivat kamalasti sokereita, enää eivät. Voimme siis jatkossa ottaa nämäkin taas meidän ruokaohjelmaan.

Illalla saimme vielä toisenkin vieraan tai oikeastaan kaksi samalla kertaa. Yksi pitkätukka tuli Arwenin kanssa käymään, koska edelleen oli pavlovaa tarjottavana. Minä en sitä pystynyt syömään enää päivän jälkeen, ihan jäätävän makeaa nimittäin. Oli mukavaa kuunnella koiran tassuttelua lattialla ja ylipäätään nähdä toistakin ystävää pitkästä aikaa! Pirun korona, kun ei ketään ole oikeasti voinut nähdä pian jo vuosiin.

Tänään olen jatkanut tätä tosi paljon raskaana olemista. Aamulla käytiin kahvilla torilla, ostettiin kilo lakkaa ja sitten vielä ruokakaupan kautta kotiin. Sitten olenkin lähinnä maannut sohvalla häpyliitokseni kanssa ja ottanut pienet tirsatkin. Mikäpä päivä olisi ilman päikkäreitä? Nautin edelleen viileydestä, kunnes huomenna alkaa taas parin päivän hellekurjimus. Sitten ehkä jopa tulee ukkosia ja aion niin fiilistellä! Vaikka mistäs sitä tietää näillä viikoilla milloin se lähtö Tyksiin tulee…

Yhdeksän kuukautta on pitkä aika elää rajoitetusti ja niihin kuukausiin sisältyy paljon eri asioista haaveilua riippuen raskauden vaiheesta. Toki myös raskausoireiden määrä ja vaikeusaste vaikuttavat myös. Ajattelin nyt ihan listata, mistä kaikesta minä haaveilen tässä kohtaa, kun laskettuun aikaan on enää kolme viikkoa.

suuret haaveeni

♥ Tämä ensimmäinen ei niinkään liity raskauteen vaan elämään yleisesti. Haluaisin vanhan maalaistalon, jonka pihassa on vanha navetta. Kotia pitäisi ympäröidä pellot, jotta saisin ihailla valmistuvaa viljaa suoraan kotipihalta. Haluaisin nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta, kärsiä nykyajan helleaallot omassa perunakellarissa ja nurmikolla sen sijaan, että sulan yhdessä kaupungin betonin kanssa. Kaiken sen betonin, jota ihminen ei tarvitse. Olisi ihanaa olla kotona, kun villasukkien alla narisee kulunut lankkulattia, jonka maalaamisesta ei ole iloa pitkäksi aikaa. Se kuluu puhki kuitenkin. Tällaisista taloista sukuni on lähtöisin ja nyt minä haluan takaisin sellaiseen.

♥ Haaveilen kunnon hikitreenistä, poltteesta etureisissä, lihaksista, kymmenen kilometrin kävelyistä Tahkiksen kanssa ja siitä, mitä ei nykypäivänä ääneen saa sanoa, bikinivartalosta. Kropasta, jota ei ole kasvatettu Ainon vadelmasuklaalla ja voideltu Fazerin tuotteilla. Silti unelmien vartaloa enemmän haaveilen siitä hikitreenistä. Oikeasti, sellaisesta, ettei tiedä jääkö eloon vai ei. Jos sinä siellä et ole raskaana, voisitko minun puolestani suorittaa moisen treenin heti tänään? Kahvakuula käteen ja esimerkiksi instasta joku Anna Saivosalmen treeni. Antaisin mitä vain, jos saisin hikoilla muuten kuin hormonien takia.

♥ Välillä kaipaan todella paljon metsään, retkille ja vaeltamaan. Tänäkin aamuna näin unta Kittilästä ja tuntureista. Välillä myös mietin, että enkö muka olisi vielä retkeilykunnossa. Sitten muistan, etten pysty enää kävelemään välttämättä edes kolmea kilometriä. Hyvä, jos kaksi. Tänä aamuna supisti, kun en tehnyt mitään.

♥ Tämä on vähän tyhmä sanoa ääneen tässä kohtaa elämää, mutta haluaisin nukkua edes yhden yön kokonaan. En enää pysty siihen nimittäin. Herään neljältä, mittaan verensokerit, en saa unta enää, nousen syömään, valvon kolme tuntia ja sitten tuurilla nukahdan uudestaan. Herään 8:30, syön aamupalan ja sitten pystyn jäämään hereille. Olisipa jo se vauva, jonka takia voisi oikeasti herätä neljältä. Silloin neljältä nimittäin tuntuu tosi kivalta, kun ei väsytä, mutta 8:30 on ihan töttöröö.

♥ Haluaisin istua lattialla. 😀 En viitsi laskeutua maatasolle, kun en tiedä miten pääsen pois sieltä enää. Siitä on tosi kauan, kun olen istunut lattialla ja minulla on tosissaan ikävä sitä!

Sellaisia ihan normaalin ihmisen haaveita minulla siis. 😀 Onneksi laskettuun aikaan on tosiaan enää se kolme viikkoa ja muutenkin eletään jo varmoilla vesillä, kun eilen tuli täyteen 37+0 ja vauva on nyt täysiaikainen. 🙂