Tiedän nyt olevan joku maailmankaikkeuden paskin aika julkaista blogipostaus, mutta tapojeni mukaisesti uhmaan kirjoittamattomia sääntöjä välittämästä niistä paskan vertaa, koska minä satuin just nyt tulemaan kotiin ja haluan kertoa tarinoita tästä päivästä. Päivä on ollut ihana.

Kun avasimme verhot aamulla, huokaisin syvään kaukana horisontissa kajastavan oranssin vuoksi. En ole nähnyt kirkasta taivasta Turussa aamulla herätessä varmaan koko syksynä – en ainakaan muista. Toisaalta en välttämättä muista edes eilistä päivää, joten sanaani tässä asiassa ei ehkä kannata luottaa.

Söimme nopeasti aamupalan, teimme eväät mehtäretkeä varten ja pukeuduimme. Muistin yhtäkkiä kesken jonkun lauseen (puhun suhteellisen paljon itsekseni, koska miksi ei) urheiluhousulaatikkoa penkoessa omistavani hiihtohousut, jotka sopivat pikkupakkaseen hieman paremmin kuin yhdet turhan ohuet ulkoilupöksyt, joita olen syksyn aikana käyttänyt ja aina valittanut kylmemmillä keleillä perseeni olevan ihan jäässä. Tässä talven kolkutellessa olen tajunnut todella tarvitsevani ihan oikeat *retkeilyhousut ja niinpä nyt kuluneen viikon alehuumassa meninkin tilaamaan yhdet. Niiden saapumista odotellessa ulkoilen nyt sitten hiihtohousuilla, jotka tosiaan onneksi muistin aamulla, sillä muuten ei pakkaslenkkeilystä tulisi yhtään mitään. Ei ole kivaa haikata perse jäässä.

Saanen tässä välissä mainita: haikkaaminen on taas yksi maailman turhin tapa raiskata suomen kieltä. Älkää tehkö niin. Lupaan, etten enää koskaan käytä kyseistä sanaa missään kirjoitetussa tekstissä.

Retkemme kohdistui tänään Pukkipalon kierrokselle Kurjenrahkan kansallispuistoon. Siellä oli lunta, joko ilveksen tai supikoiran jälkiä ja märkiä puita nuotiopaikalla. Valo oli koko päivän ihan täydellinen ja nähtiinpä taas tikkakin tositoimissa. Hän koputti, mutta tiedä sitten oliko ketään kotona. Polku oli osin hyvin märkä ja muutamat kerrat ylitimme suoalueita pitkospuut veden alla, mutta ei haitannut. Kun kaikki ei suju luonnossa aina ihan niin justihin, se tekee näistä retkistä mukavia ja kiinnostavia. Välillä joutuu vähän ajatella ratkaisua edessä oleviin esteisiin ja joskus nostella jalkoja enemmän kuin peruslenkillä.

4,5 tuntia tällä kertaa ulkoiltiin, vaikka ei Pukkipalon kierrokseen oikeasti niin kauan mene aikaa. Jos sen vain kävelee, aikaa menisi ehkä pari tuntia. Meillä kaikki aika meni valokuvaamiseen ja nuotion sytyttämiseen. Jotenkin tuli pohjalainen olo noiden märkien puiden kanssa tyyliin ”kun tänne nyt tultiin paistamaan makkaraa, minähän muuten sytytän nämä puut, onhan tässä joku pari tuntia vielä aikaa ennen kuin tulee pimeä”. Ja niin sitä sitten hinkattiin paperia ja kaarnaa nokisten puiden alle niin kauan, että siitä nuotio tuli. Tuli haisteltua savua jonkun verran. Mmm. Makkaratkin olivat enimmäkseen savustettuja kuin kunnolla ihanalla hiilloksella paistettuja. Se hiillos nimittäin sammui yhtä nopeasti kuin keskiverto suomalainen pikkujouluissa.

Retken jälkeen kävimme kotona pyörähtämässä, kunnes lähdimme taas liikenteeseen. Menimme Motonetiin ostamaan perseenalustoja, aseöljyä ja lumilapion autoon. Sieltä siirryimme Myllyyn ostamaan kalsareita ja nahkahanskoja. Jäimme syömään pitsat sinne ja lopuksi vielä Kupittaan Cittarin kautta. Tunti sitten tulimme kotiin ja seuraavaksi voisikin suunnitella nukkumaanmenoa, koska huomenna on päivä uusi kirkkaan taivaan kanssa. Se tarkoittaa jälleen ulkoilua ja valokuvaamista ♥ 

Olin vielä viisi vuotta sitten ihan järkyttävä pitäisi-ihminen. Tiedäthän, sellainen että vähän kaikkea pitäisi tehdä, mutta ikinä mitään ei saanut aikaiseksi. Minun piti laihduttaa 15 vuotta elämästäni, mutta en kuitenkaan koskaan laihtunut. Paitsi kerran, kun lopetin suklaan syömisen iltapalaksi ja keskityin syömään oikeita välipaloja. Niin ja toisen kerran, kun aloin käydä salilla enkä ollut vielä pilannut kroppaani stressillä ja yksitoikkoisella ruokavaliolla.

Lopulta kyllästyin ainaiseen laihduttamiseen ja päätin lopettaa sen. Lopetin laihduttamisen ajattelun kaikkine lieveilmiöineen, kuten jokaisen suupalan kyttäämisen ja oman kropan senttien miettimisen. Kun tein kevyttä toimistotyötä liikkumatta vapaa-ajalla kunnolla ja syömättä monipuolisesti, kuinka viitsin olettaa saavani jotain tuloksia? Oli vain jotenkin tosi vaikea saada kiinni terveellisestä ruokavaliosta ja vielä enemmän liikkumisesta osana normaalia arkea.

Laihtumisen toivomisessa mitään sen eteen kuitenkaan tekemättä on kyse äärimmäisen paatuneesta itsensä huijaamisesta. Minä olin siinä tosi hyvä. Uskon, että moni muukin ikilaihduttaja on. Mutta arvatkaa mitä! Minulla on ilosanoma! Itsensä huijaamista voi harjoittaa eri tavalla!

Nyt kun olen muutamia kertoja käynyt patikoimassa useamman tunnin reittejä, joista viimeisin oli kilometreissäkin jo vähän jotain, olen tajunnut, että jokaisen elämäntapamuutosta tekemässä olevan pitäisi käydä keskivaativalla luontopolulla. Että ymmärtäisi miksi omaa kehoa täytyy liikuttaa, miksi täytyy olla voimaa ja miksi, herran tähden, täytyy syödä kunnolla! Pieni Karhunkierros ei esimerkiksi ole helppo rapakuntoiselle ja jos ei syö kunnolla, ei vain jaksa. Ei ikinä selviä kierrokselta pois ja jää metsään kisaamaan kuukkeleiden kanssa rusinoista, kunnes kylmettyy kuusen alle. Metsäreitillä unohtaa täydellisesti laihduttamisen, koska siellä haaste on selviytyä, ei laihtua.

Sitähän elämänkin kuuluu olla. Selviytymistä, keskittymistä hyviin asioihin ja kaikkea muuta paitsi ikuista laihduttamista. Elämäntapamuutos on vasta sitten muutos, kun pystyy lisäämään hyvät rutiinit arkeensa niiden vanhojen rinnalle, mikäli niitä vanhoja sitten enää edes kaipaa.

Minä en ainakaan kaipaa. Minä pidän tästä nykyminästä, joka on töiden jälkeen käynyt kaupassa, tehnyt 10 minuutin vatsistreenin, siivonnut hieman eteistä (sisustin), tyhjännyt astianpesukoneen ja lakannut kynnet. Siinä on kaikki asiat enemmän kuin mitä ikinä sain aikaiseksi aikakaudella, kun piti tehdä. 

Jos haluat tehdä elämäntapamuutoksen niin kuin minä tein, tässä ohjeet: aloita ulkoilu. Kun liikunnasta tulee osa arkea, kaikki muukin sujuu siinä sivussa kivuttomasti. Jopa voimakkaasti välillä. Muutos ei ole nopea, mutta se on silti muutos.