Niin ne sanoo, että pitkätkin lomat loppuu joskus. Vaikken minä millään lomalla ole ollut vaan perhevapailla. Ihan eri asia. Töiden kannalta toki aivan sama miltä poissaololta palaa, todennäköisesti töihinpaluu tuntuu silti samalta.

Minä palasin työmaalle viikko sitten. Monta viikkoa ennen sitä tuli kiire keksiä miten saan lapsen nukkumaan parempia öitä, koska järkyttävä väsymys ja työ ei kuulu lempiyhdistelmiini. Onnistuin lopulta keksimään ratkaisun, vaikka onhan se hieman arpapeliä silti edelleen nukutaanko vai kukutaanko. Viime yönä herätyksiä oli aivan liikaa ja minä nukuin tosi vähän. Niinpä olen tänään ihan täysi zombie.

Töihinpaluu itsessään oli tietysti myös jännittävä. Nähdä taas kaikki ihmiset pitkästä aikaa, päästä ajantasalle kaikesta ja miten muistaa kaikkia asioita. Muistaminen onkin ollut ehkä haastavinta. Yhtenä päivänä totesin, etten muista yhtään miten olen kirjoittanut englanniksi joitakin fraaseja, kun nyt jo mietin miten olen voinut edes unohtaa.

Olen kuitenkin yrittänyt antaa itselleni armoa. Kun vauva syntyy, kaikki muu on toissijaista. Sitä unohtaa totaalisesti kaiken muun ja keskittyy vain vaipan vaihtamiseen sekä imettämiseen esimerkiksi. Sitten se koko vauvavuosi menee samojen asioiden parissa eikä aivoissa ole enää mitään havaintoa mistään työasioista.

Ensimmäisellä viikolla kaikki oli vain ihmettelyä. Miten yhteensovittaa työ ja lapsiarki? Miten ehtiä tekemään edes jotain omia juttuja arkisin, ei mitenkään? Päivittäisinkö instan joka päivä vai annanko vain olla? Blogiin ehdin vasta nyt, kun otin tämän ajan lapselta.

Kuitenkin tänään tuntuu jo tosi paljon helpommalta. Muistan paljon paremmin kaikki työjutut, olen päässyt jyvälle missä mennään eikä tämä arkikaan tunnu niin hankalalta. Täytyy tehä niitä asioita, joita tämä arki vaatii ja päivittää tämä blogi sitten, kun ehdin. Näin se nyt vain menee. Neuloakin ehdin vain välillä.

Kaiken kaikkiaan töihinpaluu teki minulle tosi hyvää, olen vanha oma itseni nyt. Viihdyn niin paljon paremmin tällaisena kuin kotiäitinä, jota harmittaa joka päivä se, kun on niin sotkusta. Nyt töistä tullessa jaksaa vähän siivotakin. 🙂

Voi hyvää päivää, vauvavuosi on nyt sitten ohi ja taputeltu. Kirjoitinkin eilen instaan lyhyen koonnin koko vuodesta, vaikka olisihan sitä paljon muutakin voinut vielä kertoa. Esimerkiksi että kuvittelin meikkaavani paljon useammin, ihan vaan huvikseni ja piristykseksi. Totuus: paljon enemmän piristi se, kun ehti edes joskus nukkua silloin kuin vauvakin nukkui. En oikeasti tiedä missä välissä olisin ehtinyt meikata. Hyvä kun alkuun kerkesin edes syödä. Myöhemmin aloin ehtiä jo pestä hampaitakin.

Oma aika on saanut ihan uuden merkityksen enkä sinänsä malta oottaa, että mulla joskus on ihan oikeasti omaa aikaa. Silti en vauvavuoden aikana enkä nytkään mitenkään erityisesti halua lapsen hereilläoloaikana lähteä tekemään jotain omiani, mieluiten lähden lenkillekin koko perheen kanssa. Iltasin on ihanaa, jos lapsen saa nukahtamaan niin, että ehdin vähän katsoa Outlanderia, neuloa tai lukea kirjaa. Ne hetket riittävät minulle aivan hyvin.

Näin vuoden ikäisenä lapsi alkaa olla mielestäni tähän asti hauskimmillaan. Nauratin häntä tänään kahvilassa karkkipaperilla ja kuiskasin perään, ettei turkulaisessa kahvilassa saa nauraa ääneen. Onneksi hän ei vielä ymmärrä ihan kaikkea, mitä höpötän, mutta sanan ”pois” hän kyllä ymmärtää. 😀

Juttua riittää kovasti useimmiten ja tänäkin aamuna hänen ensimmäiset sanat olivat ”äitä, äiti”. 🙂 Kohta sieltä tulee ihan selkeä äiti jo.

Enää kuukausi tätä arkea ja sitten palaan töihin. Niin outoa. Miten muka osaan puhua aikuisille? Ihan varmaan, kun joku siirtää trukilla jotain lavaa, mä kehun kuin lasta: ”HIENOSTI!!!”. 😀

Voi vauvavuosi, miten sen jälkeen muka oikeasti voi olla taas muutakin kuin hikipäässä ahertava äityli?