Ah, tulin joku aika sitten kotiin töistä ja vietän tällä hetkellä laatuaikaa itseni kanssa täällä, kun Joni on vielä ahkeroimassa Turun puolella. Laatuaika itseni kanssa tarkoittaa tässä tapauksessa mukillista kahvia, dominoita ja kirjoittamista, ihan parasta! Ajattelin nimittäin vähän höpistä teille tästä viikosta, sillä mikäpä sen parempaa kuin arkihöpinät, eihän niin mikään? Jennykin just kirjoitti oman arjen haluamisesta ja allekirjoitan täysin, sillä mikään nyt vaan ei ole parempaa kuin oma arki. Minä ainakin pidän omastani ihan hurjan paljon ja sanoinkin sen just tiistaina ääneen, kun käytiin Jonin kanssa kahvitreffeillä ja kaupassa töiden jälkeen. Mieluummin menen aina kauppaan yhdessä kuin erikseen, sillä yksinään kaupassa käyminen on jokseenkin tylsää (no ei aina) ja siinä on vaara unohtaa jotain. Yhdessä on mahdollisuus muistaa kaikki.

Viikko alkoi kovin pirteästi, kun käytiin reilut 6 km kävelemässä Raision perällä. Löydettiin ihan parin viikon sisään ihana hiekkatieosuus, joten sitäpä nyt sitten kelpaa jolkotella. Peltomaisemat, hiekkatiet ja pieni kesäsade kelpaa aina.

Jo pari viikkoa yksi lempiharrastuksistani on ollut kytätä yhden meidän maijan uusia alkuja. Hän oli pitkään niin surkean näköinen eikä kasvattanut yhtään mitään ennen kuin nyt yhtäkkiä on alkanut elämä maistua. Muutimme hänen olosuhteitaan niin, että siirsimme hänet itäiselle ikkunalle, veimme hänet suihkuun ja nyt kastelemme puhdistetulla vedellä. Ostimme siis kukkien kastelua varten sellaisen vedensuodattimen, mutta kukat jäävät kyllä kakkoseksi siinä, kun minä itse litkin sitä vettä päivittäin antaumuksella. On nimittäin tosi paljon paremman makuista kuin hanavesi.

Torstaina meillä piti olla juoksupäivä, mutta luonto oli eri mieltä. Ilmastonmuutoksen tuulet puhaltavat ja tällä kertaa torstaina saimme nauttia ukkosesta, joka ei kyllä tullut kunnolla päälle vieläkään. Siinä samalla bongasimme taivaalta trombin alun, joka todennäköisesti ei käynyt ihan maassa asti, mutta eipä tuota tiedä, kun oli kerrostaloja edessä.

Eilinen oli koko päivä yhtä pelipäivää. Oli aamulla jo sellainen kutkuttava fiilis, sellainen juhlapäivän tapainen ja huomasin kotona iltapäivällä ajatelleeni aika paljon päivän aikana tulevaa ottelua, Inter-Brøndby. Kun ajoimme Kupittaalle, sanoin jännittäväni ja myöhään illalla pelin jälkeen kävin ihan kierroksilla, vaikka olin rättiväsynyt.

Kun tänään töissä on muutamat kyselleet matsista, olen hymyillen kertonut, että se oli hyvä. Se oli oikeasti hyvä! Ihana!

Lisää matsista tietysti tulossa blogiin, kun saan ensin kuvat tehtyä. Se hetki ei ole tänään enkä tiedä mitä huomisiltana duunaillaan, mutta sunnuntaina kannattaa käydä rämpyttämässä päivitysnappulaa tällä sivustolla.

Nyt täytyy mennä suttaamaan aurinkorasvaa all over to naama ja muut osat sekä syyä jotain, sillä taas meillä on treffit Jonin kanssa! Menen hakemaan hänet töistä ja sitten ajellaan erittäin eksoottiseen kohteeseen syömään makkaraa. Mynämäelle. Heippa!

PS. Jos kiinnostaa seurata, mitä ihmettä me Mynämäestä, instastooriin varmaan tupsahtaa tietoa illan aikana! Laita meitsi seurantaan instassa (@marihietala)!

Nyt tulee tuplapelipäivän toinen osa, miesten peli TPS – AC Oulu. Se pelattiin lauantaina puoli tuntia naisten pelin päättymisen jälkeen Veritas Stadionilla Kupittaalla. Epäilin hieman kuinka ehdin syömään pullaa pressiin, mutta hienostihan se meni. Tuomarin vihellyksestä keräsin kamat pressistä kantoon ja lampsin kentän suuntaan enkä tajunnut jotain puuttuvan ennen kuin olin kävelemässä päätyyn pelaajaesittelyiden jälkeen. Se pirun tuoli, ajattelin. En ollut unohtanut sitä pressiin vaan autoon, joten ensimmäinen puoliaika täytyi kuvata maasta käsin, vaikka se ei Veritaksella mielestäni ole paras vaihtoehto. Kenttä on aivan kamalan kupera nimittäin eikä se näytä kuvissa kivalta.

Pelistä on kulunut jo sen verran monta päivää, etten muista enää kuin maalitykin loukkaantumisen ja Veikkausliiga täältä tulee Tepsi -chantin. No okei, muistan selanneeni puhelinta ensimmäisen puoliajan ja toisella puoliajalla koin herätyksen, kun västäräkki lensi melkein päin kentältä. Siitä ei mennyt montaa hetkeä, kun Espinosa lyyhistyi maahan saatuaan kyynerpäästä.

Kun Espinosa oli kärrätty kentältä pois, TPS piti minut hereillä loppuun asti. Siellä mentiin läpi lupaavan oloisesti, mutta ei kuitenkaan loppuun asti, oululaiset kadottivat tasapainonsa ja lopulta verkkokin heilui puna-asuisen maalivahtipojan takana. Oi sitä onnea ja autuutta!

TPS on ollut tosi hämmentävä jo 1,5 vuotta. Mä en rehellisesti sanottuna osaa kertoa, mikä on TPS:n hyökkäyskuvio. Itse sytyn jalkapallosta, josta erotan joukkueen hyökkäyskuvion, sillä kaikkien hyökkäysten isoäiti on samojen kuvioiden toistaminen, kunnes se tuottaa tulosta. Sitä minä arvostan. Hyökkäyksiä toistaessa jalkapallossa ollaan menossa eteenpäin, tekemään maaleja. Ja kun erotan toistoja, olen kiinni juonessa ja voin jäädä odottamaan hienoa loppuhuipennusta, jota harvoin pelkästään puolustamalla saa.

Kaikki eivät tietenkään syty samoista jutuista, mutta uskon silti meidän kaikkien nauttivan voittavasta jalkapallosta. Siksi nyky-TPS hämmentää, koska he eivät pelaa minun mieleeni tarpeeksi vauhdikasta jalkapalloa voittaakseen, mutta keikkuvat silti sarjan toisena. Niin kuin miten? Miten se on mahdollista, että minut herättää västäräkki kesken toisen puoliajan, vaikka olen kuvaamassa sarjakakkosen matsia?

Lauantain matsissa oli hetkiä, kun aloin hymyillä samoin kuin viimeksi vuonna 2017 Tepsiä kuvatessa. Hymyilin kannattajille ja oululaisten filmaukselle. Hymyilin voitolle ja sille, että voin taas kaivaa kaapista Veikkausliiga täältä tulee Tepsi -hupparin. Olin jo heittänyt sen lenkkivaatekasaan, koska en uskonut tarvitsevani sitä ainakaan tänä vuonna. Ehkä olin väärässä.