Kaiken jalkapallosta avautumisen jälkeen pääsin torstaina kokemaan pitkästä aikaa pelipäiväfiiliksen, kun tutisin jo aamusta innosta ja iltapäivällä Kupittaan valot nähtyäni totesin jännittäväni kovasti. Enpä muista milloin olisin viimeksi jännittänyt ennen matsia. Onneksi peli pelattiin tutulla stadionilla, joten sen puolesta ei ollut mitään ihmeteltävää. Paitsi tietysti alati muuttuvat säännöt, jotka joka kerta tuntuvat uskomattoman tyhmiltä. 

Tällä kertaa valokuvaajien kulku kentälle oli pressitilaa ajatellen kauimmaisesta kulmasta ulkopuolelta, mikä nyt sinänsä on tietysti parempi kuin F-katsomon portaat kalliiden kamojen kanssa yleisön seassa. Valokuvaajien tila kentällä oli rajoittunut päätyihin kulman ja maalin väliin vieläpä just niin päin, ettei katsomoa ollut mitään mahdollisuutta saada jokaiseen kuvaan taustalle. What were UEFA thinking? Tämä ei tietenkään olisi ollut ongelma, jos olisi voinut luottaa siihen, että myös olympiapuoli olisi ollut täynnä. Onneksi me valokuvaajat kuitenkin aina sopeudutaan näihin olosuhteisiin ja otamme työtämme vaikeuttavista asianhaaroista huolimatta elämämme parhaat kuvat niin maaotteluissa kuin tällaisissa muissa isoimmissa matseissa, joissa elintilaamme rajoitetaan joka kerta vähän vielä lisää. Ne kuvittelevat, ettemme me huomaa tai välitä, mutta kyllä me huomataan. ?

Kuvasin pitkästä aikaa omalla kameralla. Mulla oli koko kesäkuun käytössä lainakamera Canonilta, joka mun täytyisi muistaa huomenna palauttaa. Lainakamera oli pätevä ja kiva, mutta tykkään kyllä omastakin. Sigmalla pääsee riittävän pitkälle ja täyskenno on aika jees.

Sillä tavalla perinteisesti tietysti kuvailin, etten tarkistanut asetuksia heti alkuun ja ihmettelin, miten oon niin huono tarkentamaan, mutta auttoi hieman kun vaihtoi servon päälle. Ei silläkään toki aina ihan osu kohteeseen, mutta se kuitenkin helpottaa pysymään vauhdissa mukana.

Alkukesästä tuli niin paljon kuvapyyntöjä pelaajilta, että päätin jossain vaiheessa opetella kuvaamaan molempia joukkueita. Usein ne pyynnöt tulivat just sen toisen joukkueen ihmisiltä ja heistä tuntui välillä löytyvän aika heikosti materiaalia, joten päätin yrittää aina kuvata molempia joukkueita. Niin nytkin sitten, olin Interin hyökkäyspäädyssä, mutta pyrin kuvaamaan joukkueesta riippumatta sitä kenellä on pallo.

Tauolla kipusin F-katsomon kautta ylös ja sitten taas alas pressiin nakertamaan jonkun sinne jättämiä digestivekeksejä. Pressin parhaat keksit -palkinto on ja pysyy Seinäjoella, sieltä saa kumminkin dominoita.

Toisella puoliajalla päästiin näkemään matsin ainoat kaksi maalia. Ne olivat hienoja molemmat, vaikka en minä niitä mitenkään hyvin nähnytkään siitä vierestä. Harmitti tosi paljon, kun kolmas jäi tulematta. Kaksi maalia ja voitto ei riittänyt Brøndbytä vastaan, kun Brøndby leipoi edellisessä matsissa turhan monta kertaa pallon verkkoon Moisanderin selän taakse.

Matsi oli kaiken kaikkiaan mielestäni tosi hyvä. Siinä oli vauhtia, se muistutti jalkapalloa ja kannattajat jaksoivat kannattaa koko pelin ajan. Jopa Interin kannattajat. Kiitos siitä! Oli tietysti myös ihanaa, kun Arajuuri päästettiin kentälle lopussa, vaikken minä hänestä onnistunut mitään hyviä kuvia saamaan. Interin Valencic vaikutti aika kovalta duunarilta, tykkäsin.

Sitä toivon, että kaikki matsit Suomessa olisivat yhtä vauhdikkaita kuin tämä oli, koska näitä kuvatessa pysyy hereillä ja västäräkit säikähtelevät minua eikä toisinpäin. Mitä mieltä sinä olit tästä pelistä?

Tässä maailmassa ja ihmiselämässä on joskus vaikeinta päättää olisiko henkilö, joka tuo rajut mielipiteensä julki vai henkilö, joka sujuvasti sukkuloi mielipiteiden välissä ottamatta kantaa suuntaan tai toiseen. Jälkimmäisellä on helppoa – hän jää mieleen fiksuna ihmisenä. Rajuja mielipiteitä julkisuuteen lausuva herättää tunteita, aiheuttaa keskustelua ja työelämässä sellainen leimataan hankalaksi persoonaksi.

Blogimaailmassa jako on myös aika selkeä. Ne, jotka kirjoittavat, mitä sylki suuhun tuo, saavat yleensä näkyvyyttä jodelissa, iltapäivälehdissä ja kahvipöydissä. Sitten ovat ne bloggaajat, jotka kirjoittelevat pehmeällä otteella fiksuja ja päätyvät keskustelunaiheeksi positiivisessa mielessä useammin kuin suoraan puhuvat.

Negatiiviset kommentit ovat tehneet useista bloggaajista varovaisia. Itse ainakin olen pitkään jo suojellut itseäni sukkuloimalla sujuvasti ja erittäin liukkaasti, etten vain herätä liikaa huomiota esimerkiksi futispiireissä. Ettei kukaan vain kirjoita futisfoorumille kuinka taas se Hietala sitä ja tätä tai ettei kukaan tepsimielinen suutu minulle, jos kerron todellisen mielipiteeni heidän jalkapallonsa tasosta.

Sitten me katsottiin Heimebane. Kotikenttä. Norjalainen futissarja, jossa kova akka rupeaa koutsiksi miesten pääsarjassa. Tunnistin kaiken: kannattajien viha häntä kohtaan, joukkueen niskurointi ja joidenkin henkilöiden yritykset nolata hänet totaalisesti, jotta hän luovuttaisi. Olen itsekin joskus pamahtanut paikalle uutena esimiehenä ja siitä maailmasta siis tuo kaikki oli varsin tutun oloista, mutta futissarjassa kova akka oli kokeneempi kuin minä ja hän osasi vastata haasteisiin paremmin. Hän veti läpi oman mallinsa ja pysyi päätöstensä takana. Hän vähät välitti paskasta, draamasta ja muiden huuteluista.

Jäin miettimään miksi minusta tuli niin varovainen? Miksi en kirjoittanut jo vuosi sitten, etten jaksa kuvata paskaa jalkapalloa?

En vain kirjoittanut. Pelkäsin loukkaavani suomalaisten futisihmisten tunteita, vaikka tiedän, että suurin osa suomalaisista pitää suomalaista jalkapalloa paskana. Olen itse yrittänyt kaikki nämä vuodet puolustaa paikallista futista ja kannustaa ihmisiä katsomaan sitä, sillä paikallisen jalkapallon kehittämisestä lähtee koko valtakunnan jalkapallon parempi tulevaisuus. Kun RaiFu oppii markkinoimaan itseään, tulee naapuriseurallekin mieleen nostaa itseään ylemmäs ja tällä tavoin olemme jälleen lähempänä jalkapalloyhteiskuntaa (ainakin terveessä kilpailuhenkisessä ilmapiirissä, joka pohjalaisilla on verissä, turkulaiset ovat ihmeellistä ”antaa noiden nyt vouhottaa” -jengiä).

Sain vahvistuksen eilen ajatukseen, jonka Heimebanen katsominen herätti: pitäisi vain kirjoittaa aina kaunistelematta se, mitä ajattelee futismatseista. Kävimme nimittäin iltateellä tuttujen futisihmisten luona ja puhuimme asiat halki niin Tepsistä, KaaPosta kuin Interistäkin. Valtaväestö tuntuu olevan aivan samaa mieltä kuin minäkin tietyistä jutuista, kuten siitä, ettemme oikein kukaan ymmärrä, miten TPS voi olla sarjakakkonen. Se on Bermudan kolmiotakin suurempi mysteeri.

Näillä ajatuksilla on hyvä lähteä TPS:n pelipäivään. Ottelu on kauden kovin, kun pitäisi voittaa joukkue, joka ei ole hävinnyt vielä yhtään matsia tällä kaudella. Voitto tai häviö – kirjoitan matsista omat tuntemukseni rehellisesti enkä aio kaunistella mitään. Kaunistelun aikakausi on ohi.