Tällä viikolla tapahtui sellainen käänne elämässä, jonka myötä läppärini hautautui jo melkein sohvan alle. Kaivoin sen sieltä eilen takaisin, yritin kirjoittaa, mutta en pystynyt. Päähän alkoi sattua liikaa kirkkaan näytön tuijottaminen ja ylipäätään johonkin keskittyminen.

Olin tiistaina kävelemässä töistä autolleni. Keli oli jokseenkin liukas. Ennen yhtä pientä alamäkeä ja mutkaa laitoin takkini hupun takaisin päähäni, jos kaadun ja lyön pääni. Näin ajattelin. Seuraavalla askeleella kaaduin ja löin pääni.

En pääse yli siitä, että ennakoin tapahtuman ja sitten annoin sen tapahtua. Olen pysytellyt poissa somesta ja vähän kaikesta, koska fyysisen kolauksen lisäksi suurin oli myös henkinen kolaus. Syytän itseäni, en pysty samaistumaan joulumieleen enää eikä mikään muu ole tärkeää kuin omien aivojen olemassaolo.

Kaatumisella voi saada niin paljon pahaa aikaiseksi, mutta itselläni on tähän asti ollut kaikki ihan hyvin. Niskani retkahti sen verran, että kärsin sen takia kovista pääkivuista, jos tuijotan jotain liian pitkään tai yritän keskittyä. Olenkin siis kaikki päivät tähän asti yleensä koittanut touhuta jotain ja sen jälkeen levännyt makuuasennossa puoli tuntia. Makuuasentokaan ei toki ole aina helpoimmasta päästä, sillä kaikki tyynyt tuntuvat päähän liian kovilta.

Viime yö oli ensimmäinen, jonka nukuin lähes normaalisti kaatumisen jälkeen. Ensimmäisenä yönä minut herätettiin parin tunnin välein ja tiesin aina olevani Mari ja sängyssä. Jälkimmäinen ei vaan riittänyt kysyjälle vaan täytyi tarkentaa, että Raisiossa. Toissa yönä nukuin lääkärin määräämän lihasrelaksantin voimin eli todella levottomasti. Siksi päätin vetää ilman lääkkeitä, kun jumissa ei sinänsä enää ole kuin yksi päänkääntäjälihas ja päähän sattuu kaikki liika tekeminen.

Mä en oikein enää muista mikä ristiriita-asetelma ja blogikriisi mulla oli ollut, mutta ihan hyvä, että olen päässyt siitä yli. Tämä postaus sisälsi myös kuvia agilitykisoista ja minusta, mutta otin ne pois. Keskuskentän kahvia mulla on vähän ikävä. Se oli jostain syystä tosi hyvää aina. Postaus julkaistu ensimmäisen kerran 21.7.2013:

Mut on viikonloppuna saatettu ristiriitaan tän blogin suhteen. Jäin miettimään kirjoittamista ja itteäni ehkä hieman negatiivisesti, mikä on tietysti ihan tyhmää multa. Sitten tänään eka henkilö kenen kanssa puhuin futismatsissa huudahti, että miksen oo päivittäny blogia, ihan turhaan tänäänkin käynyt.. Niin. En ole tietenkään ehtinyt.

Eilen kävin hoitamassa asioita Keskuskentällä ja samalla jäin katsomoon istumaan, kun kerrankin sain ihan vaan fanittaa jalkapalloa. Nytkin oon justiin tullut samaisesta paikasta kuvaamasta eikä kameran linssin läpi oikein pysty keskittymään itse peliin, kun tarkoituksena on kuitenkin keskittyä tilanteisiin, joista saa hyviä kuvia.

Eilen käytiin myös syömässä pikaisesti FC Casa Grandessa ja ihmettelemässä Wallsportissa agilityn MM-karsintoja.

Ilta riistäytyi käsistä.

Aamu oli kamala.

Keskuskentän kahvi paransi kaiken. Ehkä SJK:n pelaajienkin olis pitänyt maistaa sitä ennen peliä.

Melkein sain jalkapallon päähäni. Onnistuin kuitenkin harhauttamaan sitä ja se meni ohi..

..tämän pelin jälkeen en ole enää sittemmin kuvannut matseja krapulassa. Muistan, kun tuijotin taivaalta kohti päätäni tippuvaa palloa, että ahaa tuolta se tulee pitääkö mun tehä jotain. Tuijotin ja tuijotin, kunnes ymmärsin ottaa askeleen sivulle. Se oli kamalaa.