Tavallaan toivon, etten olisi koskaan kuullut ongelmien määrän olevan vakio, sillä tuon tietäminen on varjostanut elämääni jo pitkään. Kun tiedostaa ongelmien kuuluvan elämään, tulee olosta todella levoton pohjalaiseen tyyliin kaiken ollessa hyvin. Hyvän jakson aikana sitä vain kävelee töissäkin toistellen itselleen pohjalaista totuutta ”mikä ristus ny o, ku ei aharista” ja koko ajan odottaa milloin taivaasta putoaa se jokin the vastoinkäyminen rikkomaan kaiken hyvän.

Jonkun verran olen pystynyt kehittämään itseäni kuitenkin enkä enää pelkää samalla tavalla kuin pari vuotta sitten. Tämä vuosi on ollut kai sen verran hyvä kokonaisuudessaan, että olen jo ehtinyt tottua hyvällä tuulella olemiseen, mutta jokin silti vielä kaihertaa faktassa, jonka mukaan ongelmien määrä on vakio.

Jos voittaisin lotossa, saisinko pitää terveyteni? Voiko olla samaan aikaan sekä rikas että terve? Onko köyhillä tavallaan parempi elämä, jos suurin ongelma on raha? Mikä kaikki on rikkaan ongelmia silloin, kun ongelma ei ole raha? Vai onko rikkaankin ongelma raha, kun ei tiedä mihin kaikkialle sitä tunkisi?

Tuota mietin eilen 6:30-15:00, jonka jälkeen päätin välillä ajatella jotain muuta. Tulin siihen lopputulokseen tässä suuressa pohdinnassa, että minun on kai voitettava lotossa, jotta saan tietää. Tai rikastua muuta kautta. Yksi vaihtoehto oli myös kirjoittaa tästä postaus, jotta te voitte kertoa minulle, mitä mieltä olette aiheesta. Onko kokemuksia?

Tavallaan olen itselleni vähän vihainen, kun keksin miettiä tällaista. Jos vain luottaisin hyvään tuuriini. Eihän Hannu Hanhikaan ajattele koskaan, että hänelle tapahtuisi jotain pahaa. Hänelle tapahtuu vain hyvää, hän on tottunut siihen.

Jos ongelmien määrään ei voi vaikuttaa, minusta ongelmien suuruus elämässä on ajattelusta ja asenteesta kiinni. Ihan sama kuinka paljon universumi tiputtelee ongelmia eteen, sillä itsestä se on vain kiinni kuinka nopeasti niistä pääsee yli. Ja ovatko ongelmat loppujen lopuksi edes ongelmia, ehkä ne ovat haasteita?

19.6.2013 kävin kuvaamassa elämäni ekaa kertaa jalkapalloa kokonaisen pelin verran Seinäjoella. Tapani blogata oli hyvin päiväkirjamainen, joten teksti on sen mukaistakin. Olin juuri edellisen viikonlopun ollut Provinssissa töissä sekä kuvaamassa, siihen viittaan tuolla ainakin yhdessä kappaleessa kuvaustilaisuuksilla. Juhannuksen jälkeen sairastin elämäni ensimmäisen jälkitaudin, aika rajun korvatulehduksen, jonka jälkeen en ole enää pahemmin vähätellyt sairastelua. Postaus on julkaistu ensimmäisen kerran 20.6.2013 vanhassa blogissani ja tässä se jalkapallo-osuus siitä:

Mun kropan mielestä mun olisi kuulunut taas sairastaa, mutta mun mielestä mä en oikeen ehtinyt. Heräsin eilen keskellä yötä kurkku ihan hirvittävän kipeänä, mutta useimmiten väärissä kohdissa tunnollinen kun olen, niin menin töihin. Kun mulla nyt vaan sattu olemaan illan futispeli mielessä ja jos olisin jäänyt aamulla kotiin, niin enpä mä olisi voinut illalla huidella menemään pitkin kyliä. Näin ei sitten oikeasti saa tehdä, ettäs tiedätte lapset ja aikuiset.

Mä ihan aidosti halusin nähdä sen pelin, koska viime kerralla se oli niin siistiä fanitettavaa. Sitten vahingossa mua pyydettiin kuvaamaan se koko peli, kun Kloppien vakkarikuvaaja ei päässyt paikalle. Ilmotin Larille, että tuun mä edes Kamsin palkitsemisen kuvaamaan ja kattelen sitten jaksanko olla kaikki 2 kertaa 45 minuuttia.

En olis oikeasti jaksanu, mutta olin. Niinkään ei saa tehdä, ettäs tiedätte.

Luulin, kun tulin kotiin, että mulla on kuumetta ainakin miljoona, mutta mun kropan miljoona on sitten ilmeisesti 37,4 eli silleen soppelisti. Sitä paitsi, kun tuli kunnolla kuumeinen olo, niin kurkkukipu katosi.

Välillä mua on silleen vähän häirinnyt mennä noihin futispeleihin, mutta menen silti, koska en jaksa välittää siitä keihin ihmisiin siellä voi törmätä. Yleensä törmäänkin, eilenkin, mutta aivan sama. Tolleen, kun mun ainoa tehtävä oli kuvata, niin en paljon välittänyt ketä katsomoissa istui. Istukoot.

Seuraavan kuvan FC Viikinki kysyi, että hänestäkö otan kuvia. En osannut kuumeissani sanoa mitään nasevaa takaisin. Tässä vastaukseni, joo:

Loppuja kuvia voi ihailla vaikka otteluraportista tai jos oikeen paljon kiinnostaa, niin SJK:n facesivuilta.

Jotenkin näiden kaikkien siistien kuvaustilaisuuksien myötä innostuin valokuvausaiheesta entistä enemmän ja aionkin opiskella jossain välissä vähän lisää kuvankäsittelyä esimerkiksi. Kamerasta ja niistä objektiiveista, jotka mä omistan, osaan kyllä ottaa aika hyvin kaiken irti. Ainakin luulen niin. Tuo zoomiputki tarttee kyllä lisäharjoitusta. Sillä on niin helppo mokata. Kiinteällä viiskytmillisellä on paljon helpompi kuvata hyvin. Mukamas? En mä tiedä onko oikeasti, mutta tolla zoomilla onnistun unohtamaan aina jonkun osan ihmisestä kuvan ulkopuolelle tai jotain muuta yhtä ärsyttävää, miksi kuva ei muka ole onnistunut. Esimerkiksi tästäkin puuttuu osa Lehtisen tukasta (ja ton toisen käsi):

Vaatii vaan lisää kuvaamista. Oon myös työmatkoja ajellessani miettinyt tätä asiaa, että mun lapsuuden piirtelytaiteellisuus on korvaantunut ilmeisesti tällä kuvaamisharrastuksella.

..ja hyvin korvautuikin. 2013 jälkeen on tullut kuvattua jalkapalloa ahkerasti ja tietysti kaikkea muutakin.