Kävin tänä aamuna lääkärissä. Siis neuvolassa lääkärissä. Ihan uusi kokemus taas sekin meikäläiselle ja ylipäätään kolmas kerta, kun olen koskaan käynyt neuvolassa, siis nyt aikuisena. Se oli kiva käynti, sillä kaikki on edelleen kunnossa. Vauvelin syke löytyi, kohtu on kasvanut kuten pitää ja oma verenpaine on ihan mahtava. Neuvolakäyntien välillä ehtii kuitenkin ihmetellä kaikenlaista, joten ajattelinkin listata, mitä kaikkea tässä nyt sitten on viime aikoina tullut pyöriteltyä.

Ihan ensimmäisenä aloitan siitä, mistä mainitsin eilen instan puolella storyssa: miten ihmeessä saan ajeltua säärikarvani loppuraskaudessa, kun en oikein nytkään enää haluaisi mennä kaksinkerroin? Samaan hengenvetoon kerroin myös tällä hetkellä ahdistuvani pohkeitteni koosta, mihin sainkin miljoonasti faniviestejä, että ei kuule mitään hätää, samanlaiset pohkeet löytyy täältäkin. Aivan ihania viestejä, ne ilahduttivat! Ja onhan tietysti aika selvää, että Tahkis se kuitenkin joutuu minun sääreni huoltamaan, mutta tähän tuli myös ehdotus, jota harkitsen hyvin vakavasti. Voisinhan mennä sokerointiin. En ole koskaan käynyt sellaisessa, joten olisikohan jo aika?

Isoista pohkeista voidaankin jatkaa siihen, mistä kriiseilin viime viikolla ja sehän on siis raskausdiabetes. Minulla sokerirasitus on vasta edessä päin, mutta olen varmuuden vuoksi aloittanut ahdistumisen jo nyt. Raskausdiabetesdiagnoosi kuulostaa kamalan työläältä. Vihaan ylipäätään pistämistä, joten mittaapa siinä sitten kotona jotain sokeriarvoja?! Tai vielä parempaa: insuliinihoito. Olen joskus vierestä seurannut insuliinitouhuja ja olen miettinyt, että musta ei vaan koskaan olisi tuohon. Nyt olen hieman rauhallisempi jo tämän aiheen suhteen, sillä raskausdiabeteksen jujuhan siis on vain sokeriarvojen heittelyssä. Neuvolassa on annettu ohjeeksi syödä säännöllisesti ja sitähän mä olen tässä nyt jo vähintäänkin sen kolme vuotta tehnyt, ellen jo pitempäänkin. Se ei siis ole ongelmani vaan jos saan diagnoosin, syy löytyy sitten jostain muualta.

Tänään myös kysäisin painosta lääkäriltä ja hän totesi, että siitä mun ei pidä huolehtia. Olen tästä hyvin hämmentynyt, sillä facesta saa vähän väliä lueskella tuohtuneita kirjoituksia siitä kuinka lääkäri on kehdannut mainita ylipainosta jotain. Enkä siis tarkoita nyt mitään neuvolalääkäreitä vaan yleisesti. Tänä aamuna minulle vain kerrottiin, että stressihormonit eivät ole hyvästä sikiölle, joten älä mieti painoa.

Näitäkin olen ehtinyt ajatella viime aikoina

Miksi ihmeessä mä en osaa shoppailla kevätvaatteita? Joka kevät sama juttu: pukeudun syksyn väreihin ja se ällöttää mua. Missä ovat vaatekaapistani pastelliset mekot, missä?

Neulontaan liittyen mietin joka toinen ilta joko saisin aloittaa uuden projektin, mutta ei, en saa. Edelleen on kesken yksi pipo ja yksi sukka. Ne ensin.

Entä sitten hiukset? Pitäisikö leikata vai eikö pitäisi? Haittaako, että kasvaa harmaita jo ihan sikana? Miten voin olla ensisynnyttäjä ja tulla äidiksi, kun mulla kohta pelkkiä harmaita? Säikähtääköhän vauveli, kun sen äiti on näin vanha? Jos leikkaa, pitäisikö pyytää Liinua laittamaan myös vaaleita raitoja?

Extra-ajatus

Mä en koskaan pärjäisi Myyrässä. Mä olen aina epäilty. Kun mua epäilee jostain, hymyilen syyllisen hymyä, vaikken olisi syyllinen. Musta on vaan hauskaa saada vastapuoli hämmentymään ja epäilemään mua. Käkätän ja väitän, etten ole syyllinen ja sitten mua ei koskaan uskota.

PS. Joko pian tulee ulkonaliikkumiskielto? Eihän noissa koronatilastoissa ole mitään järkeä.

Meillä oli viime viikolla loma ja sitä lähdettiin viettämään Kihniöön. Matkustimme sinne sunnuntaina ja olimme torstaihin asti. Oli tarkoitus tutustua paikalliseen luontoon ja sitä tehtiinkin, mutta lähinnä mökin välittömässä läheisyydessä. Oli niin kylmä, ettemme halunneet lähteä autolla mihinkään ja tyydyimme kävelyretkiin Pyhäniemen alueella. Useimpina päivinä kävimme ulkona useaan otteeseen. Ensin kuvaamassa auringonnousua, sitten päiväkävelyllä ja lopuksi tietysti vielä ihastelemassa auringonlaskua. Kun kerrankin ne näkyivät ilman, että on joku kerrostalo edessä.

Päivämme olivat oikeastaan äärimmäisen laiskoja myös, sillä mökillä hengatessa emme tehneet sinänsä mitään. Minä neuloin kuin hullu koko viikon islantilaisneuletta. Saunoimme joka päivä ja jäin miettimään, että pian tarvitaan oma sauna. Nykyisessä asunnossamme ei ole moista luksushuonetta.

Torstaina ajelimme takaisin Turkuun ja viikonloppu sujui suksia metsästäessä. Niin hyvät hiihtokelit toi lumi mukanaan tänne, ettei tilaisuutta enää oikein voinut olla käyttämättä. Lopulta sunnuntaiaamuna kiikutettiin hiihtovälineitä kassalle ja sitten metsästettiin vielä monot molemmille. Minulla on sukset siis ollut jo vuosia, mutta jostain syystä olen hankkinut itselleni numeroa liian pienet monot. Ei ihme, että viime kerralla hiihtäessä vähän hakristi. Niinpä hankin nyt uudet monot ja oi sitä hiihtämisen riemua, kun käytiin kokeilemassa sunnuntai-iltana hämärtyvässä Ruissalossa osataanko me vielä hiihtää.

Osasin! Olin erittäin hämmentynyt tästä, koska tosiaan edelliskerran muistan todella haparoivana eikä tasapainoa ollut ollenkaan. Ei sitä nytkään niin hyvin ollut, mutta löysin oikean asennon tosi nopeasti ja luisteluhiihto muistutti ihan oikeaa hiihtoa. Onnistumisen riemu, se on kyllä parasta välillä! Ihmettelinkin myöhemmin kuinka voin näinkin hyvin muistaa hiihdon, mutta sain tietää aloittaneeni 4-vuotiaana.

PALUU ARKEEN

Eilen sitten koittikin paluu arkeen normaalia heikompien yöunien jälkeen, mutta selvisin! Tänään en enää muistanut edes olleeni lomalla, joten tästä se nyt sitten taas lähtee kohti kesälomaa. Paluu arkeen on aina jotenkin karu, mutta kyllä siitä selviää onneksi. Tilannetta myös helpottaa se, että taidan tykätä työstäni, kun ei ole pahemmin ahdistanut ja oikeastaan on ollut tosi mukavaa nämä pari päivää.

Nyt täytyy paeta koneelta takaisin neulomaan. Hnetur-paita on puoltatoista hihaa vaille valmis!