Kun sähköpostiin napsahti infoa 7.7. pelattavasta Veikkausliigamatsista TPS-Ilves, hetken harkittuani ilmoittauduin mukaan kuvaamaan. Akkressa piti tietysti kertoa työtehtävänsä, jota minulla ei luonnollisesti ollut, sillä kuvaan vain omaksi ja muiden iloksi. Vähän jopa jännitti mahtaako akkre mennä läpi juuri siksi, että taustallani ei ole ketään toimeksiantajaa tälle touhulle.

Meni muutamia tunteja, kunnes sähköpostiin kilahti TPS:n vastaus ”Tervetuloa!”, johon en edes vastannut, vaikka suuri aikomus oli. Jos siis luette tätä siellä Tepsin toimistolla, kiitos.

Tavoilleni uskollisesti en tietenkään lukenut mistään median ohjeita ja olinkin hieman huuli pyöreänä, kun kuulin puoli tuntia ennen matsin alkua, että tupaan mennään ihan eri paikasta kuin normaalisti. Sitä osasinkin odottaa, ettei mitään virvokkeita tulisi olemaan tarjolla, vaikka suu kyllä napsasi hieman iltateen perään. Kuivin suin oli kuitenkin mentävä ja kyllähän sitä nyt aikuinen akka koronasäännösten alla pärjää, jos on kerran pakko.

Oli ihanaa mennä Veritakselle ja etenkin Veikkausliigamatsiin. Veikkausliiga tuntuu aina oikealta. Ihan kaikkia vanhoja tuttuja en päässyt illan aikana tapaamaan, mutta edes puolet. Mieltä lämmitti nähdä Mettälän Ilarikin todella pitkästä aikaa, puhumattakaan Juho Lähteestä TPS:n paidassa.

Ensimmäisen puoliajan kuvasin lähes myötävaloon Ilveksen juostessa naama minua kohti. Kuvatessa tuntui, että kuvasin vain Ilvestä, mutta kuvia tehdessä yritin hieman tasapainottaa.

Toisella puoliajalla nälkä hiipi vähitellen ja harmitti, kun en muistanut mitään evästä mukaan. Ei auttanut kuin sinnitellä ja katsoa loppuun asti kuinka mahdotonta Tepsin oli päästä läpi Ilveksen puolustuksesta, joka esti kaikki yritykset kuin muuri.

Kuvaaminen ei yhtäkkiä ollut yhtään niin helppoa kuin aiemmin. Otin aivan ylivalottuneita kakkakuvia ja toisaalta myös ihmeellistä epätarkkaa söherrystä. Tämä oli hyvä muistutus siitä, että mitään ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Ei edes jalkapallon valokuvaamista.

Meille kehittyi viime vuonna tapa lähteä lenkille viikonloppuisin heti aamupalan syömisen jälkeen. Tänä vuonna käytimme aamut retkeilyyn, mutta jos emme lähteneet metsään, emme välttämättä menneet lenkillekään. Kesäkuun hellejakso vei alkuun mehut ylipäätään urheilusta, kunnes lopulta päätimme lähteä uhmaamaan kuumuutta. Se sai aikaan sen, että olemme harrastaneet koko viikon liikuntaa aiempaa enemmän ja tänä viikonloppuna myös palasimme vanhaan tapaamme lähteä aamulenkille. Ja voi pojat se onkin tuntunut hyvältä! En enää ikinä halua luistaa tästä rutiinista.

Tänä viikonloppuna on muutenkin tullut touhuttua paljon kaikenlaista. Aloitin perjantaina leipomalla meille tiikerikakun kahvin kaveriksi ja eilen aamulenkin jälkeen lähdimme katselemaan uusia kenkiä kauppoihin. Ihastuin Hokan Cliftoneihin, mutta en ostanut vielä. Pärjään hetken nykyisillä, mutta todennäköisesti parin kuukauden sisään on pakko hankkia uudet.

Tänään kävelimme keskustaan aamupäivällä, kävimme jälleen katsomassa kenkiä. Lenkin jälkeen kotona oltuamme hetken kävimme vielä Flörissä ostamassa yhden vehkan ja nyt täällä ollaankin reisipalat niin jumissa kaikesta kävelystä, ettei tiedä miten päin olisi.

Suunnittelimme tulevaa kesälomaammekin ohimennen, jee! Niin ihanaa, kun loma on vasta edessä. Tarkoitus olisi jälleen suunnata kohti pohjoista, ehkä jopa taas Norjan puolelle. Toivottavasti tulee hyvät kelit, koska telttailu kuuluu seikkailuumme myös.

Lyhyen aikavälin suunnitelmiin kuuluu se, että taidan tiistaina ehkä mennä kuvaamaan jalkapalloa pitkästä aikaa ja tänään voisi katsoa Suitsin viidennen kauden loppuun. Olen ihan koukussa älykkäisiin lakitoimistoihmisiin ja heidän pukeutumiseensa. Joskus tosin mietin miten vaikeaa olisi olla keskellä kaikkia hankalia kiemuroita ja pysyä perässä siinä, mitä kellekin ihmiselle sanottiin mistäkin asiasta. Tämä on muuten yksi syy siihen miksi oikeassa elämässä suosin aina rehellisyyttä, sillä on niin paljon helpompaa aina olla sanojensa takana kuin keksiä meriselityksiä kaikille.