Heitin instastoryyn meidän perjantaisen 1,5 tunnin lenkin jälkeen, että nyt saa taas syyä, kun on urheiltu niim pal kauhiast. Korjasin heti perään, että ei, ei ihan oikeasti. Lenkillä käydään lenkkeilyn takia ja sitten syyään, koska täytyy syödä eikä nämä asiat liity toisiinsa henkisesti millään tavalla. Ennen vanhaan tuli nimittäin ajateltua niin, että jos urheili tietyn verran, sitten sai syödä ikään kuin palkintoja ja sehän on siis ihan sairasta.

Kun oma suhde ruokaan ja syömiseen on vihdoin 20 vuoden kituuttamisen jälkeen terveen tasolla, en pysty ymmärtämään mitään dieettejä, kuureja enkä etenkään esimerkiksi ketoilua. Eri kuurit ovat niitä, joilla oma kroppa ja varsinkin päänuppi laitetaan entistä enemmän sekaisin. Jos on pakko harrastaa erilaisia ruokavalioita, lähtisin aina liikkeelle siitä, että kysyy itseltään ”aionko toteuttaa tätä syömistapaa koko loppuelämäni”. Jos vastaus on kyllä, antaa mennä vaan ja jos vastaus on ei, yritä löytää joku sellainen tapa syödä, jonka voit pitää aina.

En halua syyllistää, mutta henkilökohtaisesti minua ahdistaa syömisen pelkääminen. Minun nuoruudestani tuttuja lausahduksia ovat ne ”älä syö sitä ja tätä ja tuota niin paljon, ettet liho”. Kieltämisen sijaan mielestäni olisi pitänyt tuoda esille asioita sallivuuden kautta. ”Syö sitä ja tätä ja tuota, että jaksat”. Miten se aina meneekin teininä niin vaikeaksi, kun kuvitellaan, ettei mitään saa syödä? Kun nimenomaan tarpeeksi syömisen on avain onneen. Kun syö tarpeeksi oikeaa ruokaa, ei tule mitään hairahduksia (vihaan myös tätä käsitettä). Vaikka syö välillä herkkuja, ne eivät koskaan ole hairahduksia. Ne ovat tietoisia valintoja. Ja kun liikkuu tarpeeksi, voi syödä lähes mitä vaan, kunhan tekee sen kohtuudella. Myös liikkuessaan tarpeeksi, keho vaatii oikeaa ruokaa ja on lähes mahdotonta syödä niin, että tilanne vaatisi jonkun kuurin, dieetin tai muodikkaan ketoilun.

Tie tasapainoon liikunnan ja syömisen välillä ei ole lyhyt matka, vaan vaatii kärsivällisyyttä. Jos tässä kohtaa ajattelet, ettet ole kärsivällinen, haluan haastaa sinut kehittämään tätä osaa itsessäsi. Mieti syitä mikset ole kärsivällinen? Sanotko minulle tähän ”pöh, en ole kärsivällinen” ja jatkat matkaasi pysähtymättä miettimään sallitko itsesi olemaan kärsimätön ikuisesti. Miksi et vaadi itseäsi olemaan kärsivällinen? Jokainen ihminen pystyy siihen, jos haluaa. Minä, jos joku tiedän sen, sillä minäkään en ollut kärsivällinen 27-vuotiaana. Muistan sen siksi, että puhuin siitä erään Antero-nimisen henkilön kanssa, jolle haluan lähettää terveiset tätä kautta tässä samalla. Ihmettelin tuolloin miksi ihmisen pitäisi olla kärsivällinen. En vain kertakaikkiaan ymmärtänyt sitä. Antero todennäköisesti ajatteli ”tulet näkemään”. Koska niin siinä kävi. Ajan myötä olen nähnyt.

Nykyään en oikeastaan ymmärrä miksi kärsimättömyys on sallittu piirre ihmisessä. Juosten kustu on lopputulema aina, kun kärsimätön ihminen tekee jotain. Kannattaisi pysähtyä ja yrittää miettiä kokonaisuutta. Luottaa elämään ja siihen, että odottaminen tuo pysyvempiä lopputuloksia hutkimisen sijaan.

Tähän perustuu se, että paras tapa laihduttaa on muuttaa elämää eikä yrittää löytää pikatietä onneen. Sitä ei nimittäin ole. Siksi kannattaa kehittää omia luonteenpiirteitä samalla matkalla, jonka kulkee muuttaessaan muita tapojaan. Kärsivällisyydellä voittaa aina isomman potin, kun jaksaa odottaa oikealla hetkellä iskemistä.

En koskaan uskonut, että laihduttamisen lopettaminen johtaa tähän hetkeen, jossa nyt olen. Olen tyytyväisempi omaan fyysiseen kuntooni ja olemukseeni kuin koskaan ennen. Olen kärsivällisempi kuin koskaan ennen, eikä kukaan ei syyllistä minua siitä, kun syön herkkuja enkä ristus viete ole moneen vuoteen syönyt kokonaista suklaalevyä ja sipsipussia yksinäni. On ihanaa harrastaa liikuntaa ja sitten syödä, että jaksaa taas. On ihanaa, kun on voimaa perseessä punnertaa metsäpolkuja ylös ja tunkata tiensä ylös kalliolle ihastelemaan maisemia ilman, että kunto loppuu ennen kuin on edes alkanutkaan. 

Hyvä uutinen kaikille elämäntapamuutoksesta haaveileville on se, että itseään voi aina kehittää. Omaa luonnetta on mahdollista kehittää ja se on vain itsestä kiinni. Nyt koronan aikaan on suuri mahdollisuus tehdä säännöllisestä liikunnasta osa omaa elämää, koska oikein muutakaan tekemistä tällä hetkellä ei ole. Ulkoile, syö, katso leffa ja toista huomenna.

PS. Olin ikuinen laihduttaja, kunnes muutin elämäni kaksi vuotta sitten ja nyt olen paremmassa kunnossa kuin koskaan. Olen edelleen ylipainoinen ja pyrin pääsemään turvalliseen vyötärönympärykseen, mutta se tulkoot ajallaan. Tältä näytin kaksi vuotta sitten.

Kuinkas pääsiäinen sujuu? Onko tekemistä riittänyt? Me ollaan touhuiltu kaikkea sitä, mitä normaalistikin: ulkoiltu, valokuvailtu lintuja, lenkkeilty, herkuteltu ja hengailtu kotona. Eilen oltiin ulkona enemmän kuin tänään tähän asti, mutta ilta on vielä nuori ja ehditään kyllä ulos hyvin Ei vain olla päätetty mihin päin suunnattaisiin, sillä vaihtoehtoja piisaa. Itseä kiinnostaisi lähteä etsimään ketunpesiä, mutta mikä tahansa kävely luonnossa käy hyvin. Se tekee aina hyvää.

Eilen aamuna päivitin instan kuvalla talvisesta Vimpelistä ennen kuin lähdimme bongailemaan lintuja kameran kanssa ulos. Jaksan muistuttaa, että voisimme tällä hetkellä olla mökillä Keski-Suomessa, mutta emme ole. Olisimme voineet mennä Salamajärven kansallispuistoon, mutta emme ole nyt menossa. Vietämme lomamme ja pääsiäisen Turussa toivoen, ettei korona osu kohdalle.

Ulkona meitä odotti eläintarha. Ihan käsittämätöntä, miten monta eri merkkistä lintua voi löytää lähipuistosta. Näissä kuvissa peippo, mustarastas, sinisorsa, viherpeippo, joku tunnistamaton (nuori mustarastas?), punakylkirastas, sinitiainen ja punarinta. Punakylkirastas oli hassu tyyppi, johon törmäsimme jo torstai-iltana ensimmäistä kertaa. Hän vähät välitti meistä ja käveli melkein syliin. Sen laulu on aivan ihana kuunnella, kuten lähes kaikilla rastailla.

Olisitko sinä osannut nimetä nämä kaikki linnut? Minä en tajunnut kuvanneeni vihervarpusta vaan huomasin vasta sitten, kun kävin läpi nämä kuvat. Punarinta oli myös aivan uusi tuttavuus minulle kuten tuo punakylkirastaskin.

Tahkis oli meillä eilen keittovuorossa ja hänen valmistellessaan nakkikeittoa minä käytin meidän muutamia kasveja suihkussa sekä pesin lemon lime marantat viinalla, sillä niissä vilisee jotain ötöjä, joista haluaisin jo vähitellen eroon. Meillä on kertakaikkiaan aivan liian kuiva huoneilma sademetsiin kuuluville kasveille, joten jännä nähdä kuinka monta kasvia meillä asuu ennen kuin kesäkuu koittaa.

Parin kuukauden tauon jälkeen nappasin neuleprojektinkin käsiin ja tein yhdellä rykäisyllä koko etupuolen valmiiksi. Aikamoista kiroilua se aiheutti eikä virheiltä vältytty, mutta tämä onkin mun ensimmäinen neuletyö, jota teen.

Iltapäiväkahvin jälkeen tuli juoksulenkkiolo. Niinpä iskettiin aurinkorasvat naamaan ja lenkkivaatteet päälle. Tehtiin 1,5 h lenkki välillä hölkäten ja välillä kävellen. Ei mikään paras juoksukunto ole, joten lisää juoksulenkkejä tiedossa.

Lenkin jälkeen säädin neuleen kimpussa monta tuntia, tehtiin ruokaa ja katsottiin vanha leffa Meet Joe Black. Ollaan viime aikoina katsottu aika paljon nimenomaan vanhoja leffoja, kun uusista ei ole mitään hajua. Pitäisi ehkä selata Netflixiä sun muita läpi ja laittaa kiinnostavia elokuvia johonkin muistiin, ettei ruoka aina jäähdy lautaselle, kun etsitään katsomista.

Tänään ei olla oikeastaan tehty paljoakaan. Käytiin kaupoissa aamulla ja nyt molemmat istutaan koneella tekemässä omia juttujamme. Tarkoitus olisi lähteä tosiaan vielä ulos, koska mitäpä nämä päivät olisi ilman ulkoilua. Just nyt paistaa aurinko, vaikka pilviäkin on jo kerääntynyt taivaalle. Huomenna sataa koko päivän.