Lokakuun 24. päivänä viime vuoden puolella tulin kotiin Veritakselta myöhään illalla, heitin kuvausrepun nurkkaan ja aloitin futisloman. Jokaisen kuvatun kauden jälkeen tunne on sama: nyt jotain muuta kuin futista. Futiskaudet ovat jotenkin niin kaiken energian vieviä, hyvässä ja pahassa. Futis on täynnä tunteita, eikä edes mitä tahansa tunteita vaan yleensä voimakkaita sellaisia ääripäästä toiseen.

Kuluttavimpia ovat yleensä ne kaudet, kun fanittamansa joukkue ei menestykään niin kuin olisi toivonut tai seurattu jalkapallo on ollut niin ylitylsää, että pohtii vakavasti lajin vaihtamista johonkin toiseen. Hyvällä tavalla vaativia kausia sitten ovat olleet ne, kun on biletetty futisihmisten kanssa pitkin syksyä laivalla ja baarissa eikä marraskuun tullessa yhtään haittaa se, että kausi on ohi. Pari kuukautta lepoa kelpaa hyvin, jotta jaksaa taas painaa seuraavana vuonna.

Tänä talvena minä vietin ihan totaalisen futisloman. Meillä ei ole kotona puhuttu oikein mistään futikseen liittyvästä kuin ehkä ohimennen. Minun kauden aloituskin venyi jotenkin nyt tosi myöhään, kun aina aiemmin olen ollut kuvaamassa jo tammikuun alussa Euroopan kamalimmassa valaistuksessa Kupittaa vitosella.

Tänään oli kuitenkin aika aloittaa futiskuvauskausi. Peliksi valikoitui Tepsin ja FC Hongan välinen vääntö kuplahallissa Impivaaran perukoilla.

Olen kaikki matsit kyseisessä hallissa aina kuvannut vaihtopenkkien välistä. Kyseisessä hallissa ei muuta kuvaamiseen soveltuvaa paikkaa ole, koska valo ei riitä ja valon kannalta tehtyjen kuvauskalustovalintojen takia putken pituus ei riitä. Vetäisinkin pienet pultit tänään klo 11:00 kotona, kun kuulin edellisellä kerralla tuolla olleen jotain säätöä verkkojen kanssa ja pelkäsin, ettei olisi mahdollista kuvata siitä ainoasta paikasta, mistä se onnistuu. Saatoin lähettää pari raivoisaa viestiä aiheeseen liittyen (pahoittelut uhreilleni) ja räyhäsin myös kotona niin paljon, ettei jäänyt epäselväksi, mitä mieltä olen tästä maailmasta, jossa valokuvaajat eivät ole kuninkaallisia. En nyt enää ala jauhaa tästä asiasta mitään, sillä kaikki meni tänään kuitenkin ihan hyvin ja nostatin verenpainetta ihan turhaan. Se vain kumpusi siitä takavuosien helleaallosta ja jostain järjettömästä säännöstä, ettei kuvaajat saa ottaa vesipulloa mukaansa. ? Pistää vihaksi edelleen, mutta tosiaan, ei nyt aloiteta valittamalla tätä postausta. ? Keskitytään vain hyviin asioihin ja siihen, että pääsin tänään kuvaamaan jalkapalloa, mikä on yksi parhaista asioista, mitä pystyn kameralla tekemään.

Ne pirun verkot sidoin nippusiteillä kaiteeseen kiinni pois häiritsemästä. Muuta tauolla touhuttua: potkin palloa Tepsin huoltajan kanssa. Pitäisi ehkä mennä potkimaan joskus Tahkiksen kanssa taas, kun onhan tuo ihan hauskaa puuhaa.

Uudesta joukkueesta minun on tunnustettava, etten välttämättä ihan kaikkien poikien nimiä tiennyt. Todennäköisesti opin heidät tietämään kauden edetessä. Jere Koponen oli loistava ja Jakon näkeminen kentällä tuo turvaa, ihan kaikki eivät kuitenkaan ole tuntemattomia.

Ekalla puoliajalla TPS oli vahvempi, kun taas toisella puoliajalla Honka halusi hallita, mutta maalia ei silti syntynyt 90 minuutissa. Kummallakin joukkueella oli yritystä, mikä oli ihan hyvä. Ei tosiaan tarvinnut nuokkua upouudella pilkkijakkaralla yhtään.

Valokuvaaminen meni vanhasta muistista. Pari kuvaa otin alkuun ilman vastavalonsuojaa ja sen asentamisen jälkeen räpsäsin taas pari, kunnes tajusin olevani kuvaamassa urheilua enkä maisemia. AI SERVO päälle, ISO tarpeeksi isoksi, aukko 2.8-3.5 oman maun mukaan ja suljinajaksi 1/1000. Sitten ei muuta kuin pitää ja päästää. 70-200:lla pysyy pallon perässä jotenkin tosi paljon paremmin kuin suppeammalla pitkällä Sigmalla, jolla kuvaan ulkona. Tämän setin viimeinen kuva on otettu suljinajalla 1/250, kun oli vahingossa jäänyt jostain taidekuvasta päälle se. Sanoin ”hupsis” ja toivoin, ettei filmillä ole kovin paljon suttuisia juoksukuvia. Ei ollut, höhö. ?

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmäksi koen ystävyyden. Olen viime vuosina ymmärtänyt, että ystävyys vaatii ripauksen ylläpitoa, mutta ei niin, että se kuormittaa. Ystävyys ei saa olla yksipuoleista eikä ystävä sano koskaan mitään loukatakseen.

Minulle ystävyys ei aina ole ollut helppoa, sillä oli aika, kun en osannut ottaa omaa tilaani. Annoin ystävyydelle liikaa unohtaen oman elämäni ihan täysin. Halusin aina lähteä joka paikkaan mukaan, vaikka jälkikäteen ajateltuna vähempikin olisi riittänyt, sillä minulla olisi ollut omiakin juttuja. Kuulostaako hassulta?

Yritän sanoa sitä, että paras ystävyyssuhde on tasapainoinen. Kumpikin osapuoli antaa tilaa toisilleen, ei pimahdeta vaikkei ehditä näkemään eikä sekään ole maailmanloppu, jos ei ihan joka päivä ehdi chattailemaan whatsappissa. Ystävyys toki on erilaista eri ihmisistä riippuen, mutta minä pidän tärkeänä sitä, että ystävyys on, vaikkei sitä ihan joka päivä tai edes viikko käy siunaamassa kylillä latte macchiaton äärellä.

Itsellenihän kävi niin pari vuotta sitten, että ihmisiä lähti elämästäni ja ihmisiä tuli elämääni. Samalla ovenavauksella. Se oli jokseenkin hämmentävää aikaa nimenomaan ystävyyden näkökulmasta, moni asia meni ihan uusiksi. Löysin itseni ja löysin rakkauden. Löysin myös pari tärkeää ystävyyssuhdetta. ❤️

En välttämättä ole aina ollut ystävänä kovin helppo, mutta kukapa olisi? Meillä kaikilla on omat ristimme ja rastimme elettävänä. Jokainen ihminen käy läpi jotain, joten ystävyyden kuuluu olla voimavara toiselle. 

Ihanaa ystävänpäivää sinulle! ❤️