Muistatte varmaan, kun ilmoitin pari viikkoa sitten tilanneeni lankoja villapaidan tekemistä varten? Eilen vihdoin sain viestin, että lähetys on noudettavissa ja niinpä sitten vedimme eilen vielä myöhään illalla lenkkivaatteet päälle ennen kuin poistuimme ulos upeaan kuutamoon.

Kotiin päästessä revin tietysti paketin heti auki ja sieltä paljastui kaikki se, mitä tilasinkin. Langat ja puikkoja.

Asetuin sohvalle mukavasti *pyöröpuikot ja lankakerät sylissäni. Kääntelin puikkoja ja lankoja käsissäni miettien ääneen mitenhän ihmeessä tätä hommaa muuten tehdään. Mies vieressä seurasi tilanteen etenemistä huvittuneena, kunnes raivoisan googlettamisen jälkeen osasin luoda aloitussilmukat pyöröpuikoilla. Kun homma alkoi sujua, totesin tämän taidon olevan varmaan jotenkin kaikkiin naisiin sisäänajettu.

Tuli siinä mietittyä myös milloinhan viimeksi olen mitään edes neulonut. Tämä oli varmaan ensimmäinen kerta, kun käytin pyöröpuikkoja? Hämärästi muistan tehneeni villasukat ja patalapun joskus ala-asteella, mutta en niin varma niistä villasukistakaan ole. Ehkä vain patalapun. Vai tehdäänkö se virkkaamalla?

Alunperin olisin halunnut tehdä täysin vihreän villapaidan, mutta lanka, jota halusin käyttää, oli tilaushetkellä loppu Adlibriksen valikoimista ja on loppu edelleen. Päätin tilata *mustaa mohairlankaa *vihreän villalangan kaveriksi. Yhdistelmä epäilyttää minua vieläkin, mutta haluan silti tehdä paidan. Treenipaita tämä kuitenkin tulee olemaan, sillä käsialani hakee vielä itseään.

Ensimmäistä kierrosta tehdessäni loppuvaiheilla aloin päästä jyvälle jo hieman ja ymmärsin kuolevaisuuteni jälleen, että vaikka pohjalaisena priimaa pakkaa tulemahan heti tuosta nuan vaan, se ei välttämättä näy tässä paidassa ihan alussa. Sekään ei ole yhtään varmaa mahtuuko paita päälleni sitten, kun se on valmis. Teen tätä ihanan Iineksen ohjeella, mutta tein aloitussilmukoita 40 enemmän kuin Iines oli tehnyt omassa paidassaan, koska olemme eri kokoisia. Haluaisin ehkä olla Iineksen kokoinen, mutta en just nyt vielä ole, joten paitani tulee olemaan hitusen isompi.

Myös yli 5 vuotta uinunut jännetupentulehdukseni kokee tämän harrastuksen myötä herätysliikkeen ja siinä sitten riittääkin osteopaatillani ihmeteltävää. Tähän asti aina, kun olen mennyt vastaanotolle, olen ollut ”ei tässä nyt oikeastaan mitään, mitä nyt tämä toimistotyöläisen niska” ja ensi kerralla ”no tuota, koko oikea käteni on puutunut”.

Mitä mieltä te olette, onko vihreä ja musta ihan hirvittävä yhdistelmä ja pitäisi muuttaa suuntaa, kun vielä voi? Onko sillä niin väliä, kun tämä on ensimmäinen yritelmäviritelmä ja tämän myötä vasta nähdään kannattaako mun edes jatkaa koko harrastusta? Olen ihan varma, että teissä lukijoissani on joku tämänkin alan ammattilainen. ? Ainakin oma äitini, jos ei muita. ?

Ootko sä kuullut paikasta nimeltä Vajosuo? Puoli Varsinais-Suomea tuntuu kuulleen, eikä rauhallisesta viikonloppuretkestä hiljaiselle suolle kannata haaveilla silloin, kun aurinko paistaa. Me saimme tämän todeta menneenä sunnuntaina.

Saavuimme Vajosuon parkkipaikalle Lavamäentielle aamulla aikaisin ja oli hyvin hiljaista, mitä nyt hippiäiset hyppivät kuusesta toiseen ihan luontopolun alussa. Meidän lisäksemme paikalla oli kahden muun seurueen autot. Lähdimme taivaltamaan luontopolkua pitkin kohti suota pysähdellen välillä kuuntelemaan lintujen ääniä. Jossain kaukana meni pyrstötiaisia ja kuuluipa kaukaisuudesta myös ystävämme hömötiaisen laulantaa, joka vieäkin saa tukan nousemaan pystyyn, kun muistan ne Kuusamossa päähän ja kameran päälle istuneet hömpät. Kaikkea sitä lintu ruokansa eteen on valmis tekemään.

Suo oli ihana. Aurinko oli nousemassa juuri, korppi lensi taivaalla ja edempänä huomasimme jonkun eläimen ylittäneen pitkospuut. Vesiroiskeet olivat jäätyneet pitkospuille. Halusin uskoa eläimen olleen hirvi. Ehdotin karhua, mutta opin vasta viikko sitten, ettei Varsinais-Suomessa ole karhuja. Vieläkin loksahtaa leuka pöytään asti, kun mietin tätä. Miten niin ei ole karhuja? Opetettiinkohan tätä koulussa ikinä? Jos opetettiin, se ei ole ollut kovin kiinnostava knoppitieto minusta, kun ei ole päähän jäänyt.

Palasimme suon toiselta puolen takaisin samaa reittiä ja jatkoimme laavulle. Emme nähneet enää hippiäisiä, jotka mennessä pomppivat puissa näkötornin risteyksessä, mikä vähän harmitti, koska olisi ollut kiva jäädä kuvaamaan niitä. Näin ensimmäistä kertaa hippiäisen lähietäisyydeltä ja sekös olikin aika hauskan näköinen otus. Sillä on keltainen irokeesi.

Laavulla saimme hetken olla rauhassa, kunnes sinne saapui iso porukka tenavien kanssa sekä yksi pariskunta. Tenavat hyppivät laavun katolla, kun söimme viimeiset palat makkaroista. Tuumasin Jonille, notta eiköhän mennä juomaan kahvit tuonne suon laitaan, että saa ihmiset tilaa tähän. Sinne menimme, vähän kauemmaksi ruuhkaiselta laavulta.

Paluumatkalla autolle vastaan tuli monta perhettä ja metsä raikui paikoitellen. Itsehän nauroin kerran niin äänekkäästi Paimion luontopolun pirunpellon kohdassa, että tikka suuttui. Vajosuolla eivät linnut suuttuneet, mutta hippiäisiä ei enää pahemmin näkynyt eikä kuulunut. Me kaksi rauhaa luonnosta hakeneet totesimme täyttäkin täydemmän parkkipaikan jäädessä taaksemme, että ei parane enää mehtään lähteä, kun on hyvä keli. ? No ei vaan, pakko sinne mehtään on päästä, oli ihmisiä tai ei. Yllätti vain suuresti kuinka suosittu paikka Vajosuo onkaan.