Puhelu, joka muutti kaiken vuosi sitten
4Olen suurimman osan elämästäni ollut vähän pihalla siitä, mikä haluaisin olla isona. Niin kuin työkseni. Ammatiltani. Osaan puhua aiheesta vain yhden lauseen verran ja se kuuluu näin: ”en oikein tiedä mikä minusta tulee isona”.
Nyt olen jo aika iso, mutta en vieläkään tiedä. Vuosi sitten olin todella syvällä näiden mietteiden kanssa, sillä työelämässäni oli pari sellaista konfliktia, jotka saivat minut puhisemaan raivosta itsekseni. Muistan, kun laitoin instaan kuvan, jossa on teksti ”Sometimes I get to the point of frustration, that I just become silent.”, koska saadessani tarpeeksi on vain parempi olla hiljaa. Vihata, olla hiljaa, kerätä itsensä ja nousta taas voittajana ylös.
Tuon instakuvan laittamisen jälkeen meni pari päivää, kun olin jälleen samassa pisteessä. Ajattelin universumin yrittävän kertoa jotain siihen suuntaan, että varmaan pitäisi jo osata päättää mitä haluaisin alkaa tehdä isona oikeasti, mutta olin väärässä. Se kertoi vasta muutamaa tuntia myöhemmin vastauksia ammatinvalintakysymykseen itselleen ominaisella tavalla, ovelasti. Ovelinta asiassa lienee se, ettei työelämäni muuttunut, mutta koko muu elämä kyllä.
Olen pari kertaa kertonutkin täällä blogissani miten nykyinen parisuhteeni sai alkunsa yhdestä puhelusta töissä. Siitä tulee tänään vuosi.
Ihana vuosi.
Vaikka edelleen olen samassa työssä kuin vuosi sitten, siihen yhteen merkittävään puheluun johtanut tapahtumaketju antoi ainakin yhden vastauksen. Minä motivoidun siitä, kun saan pelastaa ihmisiä pulasta mielellään yhdessä jonkun toisen prosessin osan kanssa. Niin kävi vuosi sitten ja monta kertaa sen jälkeen. Pitkään aikaan en ole seilannut syvissä vesissä siksi, etten tietäisi mikä haluaisin olla isona, olen vain seilannut.
Olen ajatellut oman uran rakentuvan sitten, kun sen aika on. Oletin sen ajan olleen vuosi sitten, kun asioille olisi pitänyt tehdä jotain työelämää ajatellen, mutta ei se ollutkaan. Olikin vain aika löytää intohimo oman työn sisältä, se jokin miksi herätä joka arkiaamu lähteäkseen työpaikalle ja jättää uran ajattelu sivuun siksi aikaa, kun muuttaa kaiken muun elämästään.
Tässä sitä sitten ollaan. Seilailemassa. Jonain päivänä tiedän, mikä musta tulee isona.
Huivihamstraajan tunnustukset
Iltapuku roikkuu vieläkin jossain päin pesuhuonetta, siellä mihin se jäi torstaiyönä, kun pujottelin sen pois päältäni. Punaviinin juomista seurannut pieni päänsärky on onneksi jo poissa ja tänään on koko päivä aikaa nauttia valosta ulkona. Lunta on ihanan paljon, mutta hiihtämään en aio vieläkään, sillä mun toinen mono on hukassa enkä siis tiedä onko se Turun puolella vai täällä meillä jossain.
Mulla oli eilen vapaapäivä ja vietin sen käymällä Myllyssä, katsomalla Ice Age 3 ja leipomalla tiikerikakkua. Myllyssä törmäsin yhteen aivan ihanan väriseen neuleeseen, joka roikkui alerekissä KappAhlin edustalla, mutta jäi ostamatta, koska 100 % akryyli. Ärsyttää vieläkin vähän. Toisaalta en taida tarvia yhtään uutta neuletta, mutta täydellisen värisellä voi korvata vanhoja vähemmän täydellisiä vaatteita.
Kävin Kekäleessä silittämässä Balmuirin huiveja (mainoslinkki). Joku päivä mä vielä hankin sellaisen vaaleansinisen (mainoslinkki)!
Oma huiviosastoni kaipasi läpikäyntiä, joten suoritin sen myös eilen. Omistan edelleen niin monta huivia, etten tarvitse yhtään uutta. Täytyy yrittää käyttää niitä niin ahkerasti, että saan Balmuirille tilaa.
Minusta huivit ovat ihania. Olen entinen huivihamstraaja. Silti käytän nykyään läpi talven vain yhtä huivia ja se on se yleensä, joka ensimmäisenä huivikopasta tarttuu käteen loka-marraskuussa. En periaatteessa tarvisi huivikoppaani kuin pari eri väristä Balmuirin huivia.
Nyt on aamupalan aika, sitten joskus pian ulos! Jos saadaan tänään otettua futikseen liittyviä kuvia, huomenna pukkaa ulos futisaiheista postausta.