Kävin viime talvena verikokeissa terveystarkastuksen yhteydessä ja sivusin sitä yhdessä postauksessani hieman. Verikokeissa oli mukana kolesteroliarvot, maksa-arvot, ferritiini ja d-vitamiini. Olen pyytänyt d-vitamiinin aina erikseen, sillä minulla on pari kertaa todettu siitä puutos ja se ei ole mukava tila se. Kannattaa pitää huolta d-vitamiiniarvoistaan, jos haluaa elämän tuntuvan kirkkaalta ja pirteältä.

Kolesterolimittauksesta en ollut niin innoissani, koska olenhan ylipainoinen ja omista ruokailutottumuksistahan sekin johtuu. Tulokset eivät olleet kovin hyvät ja hetken kyllä kylmäsi, kun mietin verisuonteni tilannetta. Sain hoitajalta ohjeet syömiseen, joista täytyy kyllä sanoa, että sopivat ennemmin laihdutusohjeiksi. Toisaalta en tiedä kolesterolista sinänsä paljoakaan, mutta sen ymmärrän, että varmaan vanhakantaisesti siihenkin tuputetaan laihduttamista reseptiksi.

Elin pari viikkoa yrittäen muuttaa hieman rajummalla kädellä syömisiäni, mutta loppujen lopuksi pystyin vain kahteen muutokseen kunnolla. Aloin kytätä, missä kaikessa on palmuöljyä ja toisaalta vaihdoin ruisleivän kauraleipään. Kummassakaan en tosin ole ehdoton vaan kyllä sitä palmuöljyäkin välillä lipsahtaa kurkusta alas, kun ei jaksa olla niin tarkka. Keksien syöminen on kyllä jäänyt ihan totaalisesti, sillä niitä on hyvin hankala löytää ilman palmuöljyä.

Näiden lisäksi olen vähentänyt ranskalaisten syömistä ja ehkä hitusen myös irtokarkin. Irtokarkeissa on siis myös lähes kaikissa palmuöljyä ja on hyvin turhauttavaa seisoa perjantai-iltana irtokarkkivatien äärellä tyhjä pussi kädessä maristen, kun ei voi ottaa mitään. Lauantai-illan herkkuruokana ranskisten sijaan tulee nykyään vaihtelevasti syötyä joko hamppareita, nachopeltiä tai tortilloja.

Laihtunut en hetkeen ole, sillä on tullut syötyä aika paljon jäätelöä. Nyt on taas sellainen kausi, kun yritän hillitä jäätelön ja suklaan syömistä, mikä siis tapahtuu niin, että en osta meille kyseisiä tuotteita. Jos jotain tarvitsee, täytyy käppäillä lähikauppaan ostamaan. 

Kävin uudelleen verikokeissa pari viikkoa sitten ja kolesteroliarvoni ovat tippuneet puolessa vuodessa näin:

P-Kolesteroli 6.8 –> 6.2 (pitäisi olla alle 5)

P-Kolesteroli, HDL 2.06 –> 2.13 (tää on hyvis ja noussutkin, jee, liikunta vaikuttaa tähän)

P-Kolesteroli, LDL 4.4 –> 3.8 (pitäs olla alle 3)

Kuten näkyy, vielä on tehtävää, mutta muuta en oikeastaan odottanutkaan. Kolesteroliarvojen mittaamiseen ei olisi tarvinnut odottaa puolta vuotta ja minunkin piti mennä kokeisiin jo keväällä, mutta tuli korona enkä halunnut tunkea mihinkään, missä liikkuu flunssaisia ihmisiä. D-vitamiini oli kerrankin yli puutosrajan ja siitä olen iloinen. Ferritiiniarvoni oli talvella vajaa 40 ja sitä ei mitattu nyt viimeksi ollenkaan.

Tällä tiellä aion jatkaa seuraavaan mittaukseen. Välttelen palmuöljyä ja pidän kauran ruokavaliossa.

Heitin instastoryyn meidän perjantaisen 1,5 tunnin lenkin jälkeen, että nyt saa taas syyä, kun on urheiltu niim pal kauhiast. Korjasin heti perään, että ei, ei ihan oikeasti. Lenkillä käydään lenkkeilyn takia ja sitten syyään, koska täytyy syödä eikä nämä asiat liity toisiinsa henkisesti millään tavalla. Ennen vanhaan tuli nimittäin ajateltua niin, että jos urheili tietyn verran, sitten sai syödä ikään kuin palkintoja ja sehän on siis ihan sairasta.

Kun oma suhde ruokaan ja syömiseen on vihdoin 20 vuoden kituuttamisen jälkeen terveen tasolla, en pysty ymmärtämään mitään dieettejä, kuureja enkä etenkään esimerkiksi ketoilua. Eri kuurit ovat niitä, joilla oma kroppa ja varsinkin päänuppi laitetaan entistä enemmän sekaisin. Jos on pakko harrastaa erilaisia ruokavalioita, lähtisin aina liikkeelle siitä, että kysyy itseltään ”aionko toteuttaa tätä syömistapaa koko loppuelämäni”. Jos vastaus on kyllä, antaa mennä vaan ja jos vastaus on ei, yritä löytää joku sellainen tapa syödä, jonka voit pitää aina.

En halua syyllistää, mutta henkilökohtaisesti minua ahdistaa syömisen pelkääminen. Minun nuoruudestani tuttuja lausahduksia ovat ne ”älä syö sitä ja tätä ja tuota niin paljon, ettet liho”. Kieltämisen sijaan mielestäni olisi pitänyt tuoda esille asioita sallivuuden kautta. ”Syö sitä ja tätä ja tuota, että jaksat”. Miten se aina meneekin teininä niin vaikeaksi, kun kuvitellaan, ettei mitään saa syödä? Kun nimenomaan tarpeeksi syömisen on avain onneen. Kun syö tarpeeksi oikeaa ruokaa, ei tule mitään hairahduksia (vihaan myös tätä käsitettä). Vaikka syö välillä herkkuja, ne eivät koskaan ole hairahduksia. Ne ovat tietoisia valintoja. Ja kun liikkuu tarpeeksi, voi syödä lähes mitä vaan, kunhan tekee sen kohtuudella. Myös liikkuessaan tarpeeksi, keho vaatii oikeaa ruokaa ja on lähes mahdotonta syödä niin, että tilanne vaatisi jonkun kuurin, dieetin tai muodikkaan ketoilun.

Tie tasapainoon liikunnan ja syömisen välillä ei ole lyhyt matka, vaan vaatii kärsivällisyyttä. Jos tässä kohtaa ajattelet, ettet ole kärsivällinen, haluan haastaa sinut kehittämään tätä osaa itsessäsi. Mieti syitä mikset ole kärsivällinen? Sanotko minulle tähän ”pöh, en ole kärsivällinen” ja jatkat matkaasi pysähtymättä miettimään sallitko itsesi olemaan kärsimätön ikuisesti. Miksi et vaadi itseäsi olemaan kärsivällinen? Jokainen ihminen pystyy siihen, jos haluaa. Minä, jos joku tiedän sen, sillä minäkään en ollut kärsivällinen 27-vuotiaana. Muistan sen siksi, että puhuin siitä erään Antero-nimisen henkilön kanssa, jolle haluan lähettää terveiset tätä kautta tässä samalla. Ihmettelin tuolloin miksi ihmisen pitäisi olla kärsivällinen. En vain kertakaikkiaan ymmärtänyt sitä. Antero todennäköisesti ajatteli ”tulet näkemään”. Koska niin siinä kävi. Ajan myötä olen nähnyt.

Nykyään en oikeastaan ymmärrä miksi kärsimättömyys on sallittu piirre ihmisessä. Juosten kustu on lopputulema aina, kun kärsimätön ihminen tekee jotain. Kannattaisi pysähtyä ja yrittää miettiä kokonaisuutta. Luottaa elämään ja siihen, että odottaminen tuo pysyvempiä lopputuloksia hutkimisen sijaan.

Tähän perustuu se, että paras tapa laihduttaa on muuttaa elämää eikä yrittää löytää pikatietä onneen. Sitä ei nimittäin ole. Siksi kannattaa kehittää omia luonteenpiirteitä samalla matkalla, jonka kulkee muuttaessaan muita tapojaan. Kärsivällisyydellä voittaa aina isomman potin, kun jaksaa odottaa oikealla hetkellä iskemistä.

En koskaan uskonut, että laihduttamisen lopettaminen johtaa tähän hetkeen, jossa nyt olen. Olen tyytyväisempi omaan fyysiseen kuntooni ja olemukseeni kuin koskaan ennen. Olen kärsivällisempi kuin koskaan ennen, eikä kukaan ei syyllistä minua siitä, kun syön herkkuja enkä ristus viete ole moneen vuoteen syönyt kokonaista suklaalevyä ja sipsipussia yksinäni. On ihanaa harrastaa liikuntaa ja sitten syödä, että jaksaa taas. On ihanaa, kun on voimaa perseessä punnertaa metsäpolkuja ylös ja tunkata tiensä ylös kalliolle ihastelemaan maisemia ilman, että kunto loppuu ennen kuin on edes alkanutkaan. 

Hyvä uutinen kaikille elämäntapamuutoksesta haaveileville on se, että itseään voi aina kehittää. Omaa luonnetta on mahdollista kehittää ja se on vain itsestä kiinni. Nyt koronan aikaan on suuri mahdollisuus tehdä säännöllisestä liikunnasta osa omaa elämää, koska oikein muutakaan tekemistä tällä hetkellä ei ole. Ulkoile, syö, katso leffa ja toista huomenna.

PS. Olin ikuinen laihduttaja, kunnes muutin elämäni kaksi vuotta sitten ja nyt olen paremmassa kunnossa kuin koskaan. Olen edelleen ylipainoinen ja pyrin pääsemään turvalliseen vyötärönympärykseen, mutta se tulkoot ajallaan. Tältä näytin kaksi vuotta sitten.