Marttilan Korven eräreitistö sijaitsee nimensä mukaisesti Marttilassa, Marttilan Korvessa. Marttila taas sijaitsee noin 40 kilometrin päässä Turusta. Eräreitistöltä löytyy yhteensä 27 kilometrin verran polkuja ja niistä saa tosi kivasti rakennettua itselle sopivia kokonaisuuksia sen mukaan haluaako kiertää pidemmästi vai lyhyemmin. Me ei kävelty kilometriä enempää, kun meillä ei ihan ole varusteet kunnossa tätä eräretkeilyharrastusta varten ja oli toisaalta yllättävän kylmä. Oli kuitenkin kaiken kaikkiaan todella ihana ja etenkin mielenterveydelle tärkeä retki! Lisäksi taaperolla oli aivan sairaan hauskaa pitkospuilla.

Me jätettiin auto parkkiin Huhtaanmäelle, jossa oli vessat ja kartat sun muut ihan kuin kyse olisi kansallispuistosta eikä vain pikkuisen Marttilan eräreitistöstä. Vaikutti todella hyvältä paikalta jo siinä vaiheessa! Valitsimme meidän eräreitiksi puolen kilsan kävelyn lähimmälle kodalle, joka sijaitsi Ryyppykalliolla. Hieno nimi paikalla!

Me syötiin eväät kodalla, kun nyt kerran oli lähetty, vaikkei matka tosiaan ollut pitkä parkkipaikalta. Ei viitsitty lähteä kiertämään, kun matkoista olisi tullut useampia kilometrejä ja meillä oli vain kantoreppu välineenä taaperon kanssa.

Marttilan Korven eräreitistö vaikutti jo pelkästään ensimmäisen vastaan tulleen suon perusteella tosi hienolta! Tuolla on pakko päästä käymään uudelleen joskus kesän korvilla ja kiertää joku kunnon kierros, mutta se vaatii lapsen kanssa kantorinkan. Taapero on sen verran holtiton menemisissään tällä hetkellä, ettei paljon auta, vaikka kuinka sanoo minne saa mennä ja minne ei. Huomasi silti kuinka hänellekin tekee hyvää epätasainen maasto, sillä hän oli mukkelismakkelis heti, kun tuli joku pieni nyppylä.

Meille aikuisille teki niin hyvää tämä pieni irtiotto metsään. Se, että päästiin lähtemään ajoissa, taaperon nukkumiset autossa toimivat todella hyvin, saatiin tehtyä ruoka kodalla lapsen kanssa… Kaikki onnistui tosi hyvin ja madalti taas kynnystä lähteä näille ihanille retkille. Metsä tekee niin hyvää!! ♥

Rakas aviomieheni kertoi eilen pitkästä aikaa käyneensä mun blogissa, mutta pettyi, kun enhän minä ollut kirjoitellut mitään uutta pitkään aikaan. Sellaista tämä nyt vaan on, en minä ehdi milloinkaan oikein mitään. Tällä hetkellä lapsi ja rakas aviomieheni ovat kylvyssä. Paistan keksejä ja ajattelin tulla kirjoittamaan jotain.

Jäin vaan miettimään mistähän mun piti edes kirjoittaa. Lapsi on nyt viikon ollut päiväkodissa ja aloitus on sujunut ihan hyvin. Mitä nyt aloituspäivänä en meinannut löytää koko päiväkotia ja meni kuppi ihan nurin Turun liikenteen kanssa kello kahdeksan aamulla, mutta kyllä se siitä on lähtenyt suttaantumaan onneksi. Lapsi on kamalan väsynyt koko ajan, mutta se nyt ei mikään ihme ole. Tänään hän on nukkunut tunnin päiväunet, mikä on tämän ikäiselle yhdet päiväunet aivan liian vähän ja 1,25 h unta vähemmän kuin tarvisi päiväunien muodossa.

Päiväkodin aloitus teki sen (ja nuo liian vähäiset päiväunet), että meillä oli lauantaina pelkkä väsymystään kitisevä kersa. Sunnuntaina hän oli onneksi normaali oma itsensä ja päästiin nauttimaan ulkoilusta heti aamusta Katariinanlaaksossa. Sorsat ja oravat olivat aivan ihmeellisiä.

Nyt alkuviikko on mennyt ihan hyvin onneksi. Muutenkin tässä on kaikenlaista muutosta ilmassa. Siis tuntuu siltä tällä hetkellä elämä, että vain muutos on pysyvää. Meillä tulee ihan varmasti muuttumaan asuinympäristö puolen vuoden sisään ja lisäksi me saadaan päiväkotipaikka parin kuukauden päästä lähempää, kuten me alunperin haluttiinkin. Jännittävää vain nähdä kumpi tapahtuu ensin, muutto vai tuo päiväkodin vaihto. Koska sitten kun muutetaan, joudutaan taas hakea uutta päiväkotipaikkaa.

Noin muuten yritän keskittyä selviämään marraskuusta, joka on vuoden kuukausista ehkä pimein. Joulukuussa valoa ja lämpöä tuo joulun odotus, mutta marraskuu on vähän sellainen täytekuukausi kalenterissa.

Seuraa blogiani instassa, facessa ja Bloglovinissa