Luitko tällä viikolla Ylen uutisen siitä kuinka metsä elvyttää mielen? Minua se hymyilytti, sillä metsässä käyminen on ainakin yksi terveellinen asia, jota toistan arjessani säännöllisesti. Onhan siitä paljon puhuttu kuinka metsässä oleminen laskee verenpainetta todella tehokkaasti sekä parantaa vastustuskykyä, mutta ei yhtään haittaa, että asia tuodaan julkisuuteen yhä uudelleen. Niin monen ihmisen mieli ja sielu lepäisi varmasti suomalaisessa suomaisemassa, kunhan he vain löytäisivät sinne. 

Yksi tämän tienoon hienoimmista luontopoluista sijaitsee ihan kiistatta Paimiossa, missä ensimmäistä kertaa kävimme marraskuussa.  Sieltä löytyy lähes kaikki maisemat neljän kilometrin sisään, joihin voi metsässä törmätä. Paimion luontopolku alkaa suosta, jatkuu pienen kauniin metsätaipaleen jälkeen kalliolle, laskee takaisin kallioiseen metsään ja ylittää parit hakkuualueet. Huikea kierros. Sinne kannattaa vähänkin stressaantuneen suunnata, mikäli haluaa palautua elämän raadollisuudesta. Matkalla voi yrittää bongailla liito-oravia ja piisameita.

Me veimme tänään Maaritin kanssamme kiertämään tuon upean paimiolaisten neljän kilometrin kierroksen, joka tarjosi ihasteltavaa yhä uudelleen myös meille, vaikka reitti oli jo tuttu. Paluumatkan metsä näytti paljon kivemmalta nyt kuin marraskuussa, mutta asiaan taisi vaikuttaa aurinko, joka valaisi polkumme tällä kertaa.

Reitti ei tosiaan ole kovin pitkä, mutta se antaa määrän sijasta laatua. Metsässä käyminen ei ole suorittamista vaan nimenomaan ulkoilmasta nauttimista, vastustuskyvyn hengittämistä ja mielialan nostattamista. Silloin kilometreillä ei ole merkitystä vaan sillä, että ehtii suhteellisen lähelle autoa ennen auringonlaskua. Jos haluaa. Minä usein haluan, sillä olen tapaturma-altis ja kompuroin märkien juurien päällä ihan kirkkaassakin valossa.

Metsäreissun jälkeen oli ihana mennä suihkuun kotona ja juoda kahvit rauhassa. ? Lähdimme vielä iltakierrokselle Skanssiin ja Myllyyn. Ostimme alushousuja, maton ja kelta-ansoja harsosääskille. ?

Ootko sä kuullut paikasta nimeltä Vajosuo? Puoli Varsinais-Suomea tuntuu kuulleen, eikä rauhallisesta viikonloppuretkestä hiljaiselle suolle kannata haaveilla silloin, kun aurinko paistaa. Me saimme tämän todeta menneenä sunnuntaina.

Saavuimme Vajosuon parkkipaikalle Lavamäentielle aamulla aikaisin ja oli hyvin hiljaista, mitä nyt hippiäiset hyppivät kuusesta toiseen ihan luontopolun alussa. Meidän lisäksemme paikalla oli kahden muun seurueen autot. Lähdimme taivaltamaan luontopolkua pitkin kohti suota pysähdellen välillä kuuntelemaan lintujen ääniä. Jossain kaukana meni pyrstötiaisia ja kuuluipa kaukaisuudesta myös ystävämme hömötiaisen laulantaa, joka vieäkin saa tukan nousemaan pystyyn, kun muistan ne Kuusamossa päähän ja kameran päälle istuneet hömpät. Kaikkea sitä lintu ruokansa eteen on valmis tekemään.

Suo oli ihana. Aurinko oli nousemassa juuri, korppi lensi taivaalla ja edempänä huomasimme jonkun eläimen ylittäneen pitkospuut. Vesiroiskeet olivat jäätyneet pitkospuille. Halusin uskoa eläimen olleen hirvi. Ehdotin karhua, mutta opin vasta viikko sitten, ettei Varsinais-Suomessa ole karhuja. Vieläkin loksahtaa leuka pöytään asti, kun mietin tätä. Miten niin ei ole karhuja? Opetettiinkohan tätä koulussa ikinä? Jos opetettiin, se ei ole ollut kovin kiinnostava knoppitieto minusta, kun ei ole päähän jäänyt.

Palasimme suon toiselta puolen takaisin samaa reittiä ja jatkoimme laavulle. Emme nähneet enää hippiäisiä, jotka mennessä pomppivat puissa näkötornin risteyksessä, mikä vähän harmitti, koska olisi ollut kiva jäädä kuvaamaan niitä. Näin ensimmäistä kertaa hippiäisen lähietäisyydeltä ja sekös olikin aika hauskan näköinen otus. Sillä on keltainen irokeesi.

Laavulla saimme hetken olla rauhassa, kunnes sinne saapui iso porukka tenavien kanssa sekä yksi pariskunta. Tenavat hyppivät laavun katolla, kun söimme viimeiset palat makkaroista. Tuumasin Jonille, notta eiköhän mennä juomaan kahvit tuonne suon laitaan, että saa ihmiset tilaa tähän. Sinne menimme, vähän kauemmaksi ruuhkaiselta laavulta.

Paluumatkalla autolle vastaan tuli monta perhettä ja metsä raikui paikoitellen. Itsehän nauroin kerran niin äänekkäästi Paimion luontopolun pirunpellon kohdassa, että tikka suuttui. Vajosuolla eivät linnut suuttuneet, mutta hippiäisiä ei enää pahemmin näkynyt eikä kuulunut. Me kaksi rauhaa luonnosta hakeneet totesimme täyttäkin täydemmän parkkipaikan jäädessä taaksemme, että ei parane enää mehtään lähteä, kun on hyvä keli. ? No ei vaan, pakko sinne mehtään on päästä, oli ihmisiä tai ei. Yllätti vain suuresti kuinka suosittu paikka Vajosuo onkaan.