En haluaisi tällä hetkellä istua ollenkaan, en ainakaan jalat maata kohti vaan ennemmin nostaisin ne ylös seinää vasten lepäämään hetkeksi. On tullut nimittäin hieman käveltyä. Eilen piti mennä ihan vaan palauttavalle pienelle metsäretkelle, mutta päädyimmekin Paimion luontopolulle, joka kävi kuntoilusta viimeiset kaksi kilometriä. Pääsin riemusta kiljuen ihan oikeille temppuradoille, kun osasta kallioita lasketeltiin köysistä kiinni pitäen alas ja muutaman kerran myös ylös. Mitä sitä kaupunkien kiipeilypuistoihin menee, kun voi kiipeillä metsissä ja kallioilla.

Paimion luontopolku oli ihana. Heti alkumetreillä huokailin ihastuneena. Polku meni suoalueiden välistä, kunnes käännyimme oikealle metsäpolulle ja päädyimme pienen suolammen rantaan. Olimmekin hetken jo miettineet mistä lähistöltä löytyisi joku suolampi ja nyt sekin sitten selvisi.

Suomaisemista siirryimme vajaan parin kilometrin jälkeen metsään ja kiipesimme kalliota pitkin näkötornille. Seuraava nähtävyys sen jälkeen oli pirunpelto ja loput kaksi kilometriä olikin sitten hieman haasteellisempaa maastoa. Kokonaisuudessaan paikka oli tosi kuvauksellinen ja nousi yhdeksi lempparireiteistä ihan heittämällä.

Tänään ohjelmassa oli vähän pidempi metsävaellus ja raivoisan googlettelun jälkeen päädyimme suuntaamaan Kuhankuonon retkeilyreiteille Karevan kiertoon. Olemme aiemmin käyneet Karevansuolla pienen pätkän, mutta emme koskaan ole poikenneet Kullaanvuoren suuntaan sieltä. Nyt pääsimme näkemään Karevansuota vähän enemmänkin sekä muutamat kivat metsäosuudet kierron varrelta.

Lähdimme reissuun Ruskolta hiihtomajalta, josta kävelimme Karevansuolle ja sieltä Kullaanvuoren kautta takaisin autolle. Pidimme lounastauon Kullaanvuoren laavulla, vaikka se olikin meidän retken loppupuolella. Hyvin jaksoi silti!

Kilometrejä tuli yhteensä Paimion luontopolulta reilu 4 km ja Karevan kierrosta 11 km. Tällä hetkellä olo on erittäin väsynyt enkä haluaisi enää hetkeäkään olla jaloillani, sillä kävimme vielä tekemässä pienen ostoskeskusrundin tuon päivän metsäkierroksen jälkeen.

Kerrankin pystyy sanomaan, että on tullut oltua ulkona ihan kunnolla viikonlopun aikana eikä valoisaa aikaa ole hussattu olemalla sisällä. Suosittelen ❤️

Olin vielä viisi vuotta sitten ihan järkyttävä pitäisi-ihminen. Tiedäthän, sellainen että vähän kaikkea pitäisi tehdä, mutta ikinä mitään ei saanut aikaiseksi. Minun piti laihduttaa 15 vuotta elämästäni, mutta en kuitenkaan koskaan laihtunut. Paitsi kerran, kun lopetin suklaan syömisen iltapalaksi ja keskityin syömään oikeita välipaloja. Niin ja toisen kerran, kun aloin käydä salilla enkä ollut vielä pilannut kroppaani stressillä ja yksitoikkoisella ruokavaliolla.

Lopulta kyllästyin ainaiseen laihduttamiseen ja päätin lopettaa sen. Lopetin laihduttamisen ajattelun kaikkine lieveilmiöineen, kuten jokaisen suupalan kyttäämisen ja oman kropan senttien miettimisen. Kun tein kevyttä toimistotyötä liikkumatta vapaa-ajalla kunnolla ja syömättä monipuolisesti, kuinka viitsin olettaa saavani jotain tuloksia? Oli vain jotenkin tosi vaikea saada kiinni terveellisestä ruokavaliosta ja vielä enemmän liikkumisesta osana normaalia arkea.

Laihtumisen toivomisessa mitään sen eteen kuitenkaan tekemättä on kyse äärimmäisen paatuneesta itsensä huijaamisesta. Minä olin siinä tosi hyvä. Uskon, että moni muukin ikilaihduttaja on. Mutta arvatkaa mitä! Minulla on ilosanoma! Itsensä huijaamista voi harjoittaa eri tavalla!

Nyt kun olen muutamia kertoja käynyt patikoimassa useamman tunnin reittejä, joista viimeisin oli kilometreissäkin jo vähän jotain, olen tajunnut, että jokaisen elämäntapamuutosta tekemässä olevan pitäisi käydä keskivaativalla luontopolulla. Että ymmärtäisi miksi omaa kehoa täytyy liikuttaa, miksi täytyy olla voimaa ja miksi, herran tähden, täytyy syödä kunnolla! Pieni Karhunkierros ei esimerkiksi ole helppo rapakuntoiselle ja jos ei syö kunnolla, ei vain jaksa. Ei ikinä selviä kierrokselta pois ja jää metsään kisaamaan kuukkeleiden kanssa rusinoista, kunnes kylmettyy kuusen alle. Metsäreitillä unohtaa täydellisesti laihduttamisen, koska siellä haaste on selviytyä, ei laihtua.

Sitähän elämänkin kuuluu olla. Selviytymistä, keskittymistä hyviin asioihin ja kaikkea muuta paitsi ikuista laihduttamista. Elämäntapamuutos on vasta sitten muutos, kun pystyy lisäämään hyvät rutiinit arkeensa niiden vanhojen rinnalle, mikäli niitä vanhoja sitten enää edes kaipaa.

Minä en ainakaan kaipaa. Minä pidän tästä nykyminästä, joka on töiden jälkeen käynyt kaupassa, tehnyt 10 minuutin vatsistreenin, siivonnut hieman eteistä (sisustin), tyhjännyt astianpesukoneen ja lakannut kynnet. Siinä on kaikki asiat enemmän kuin mitä ikinä sain aikaiseksi aikakaudella, kun piti tehdä. 

Jos haluat tehdä elämäntapamuutoksen niin kuin minä tein, tässä ohjeet: aloita ulkoilu. Kun liikunnasta tulee osa arkea, kaikki muukin sujuu siinä sivussa kivuttomasti. Jopa voimakkaasti välillä. Muutos ei ole nopea, mutta se on silti muutos.