Siitä on jo useampi vuosi aikaa, kun näin Turun Martin katuja astelevan tytön vaaleansininen kukkamekko päällään ja muistan ajatelleeni hänen tyylinsä olleen täydellinen. Se mekko sopi hänelle täydellisesti, mekko oli sopivan mittainen ja tosiaan, kukallinen. Painoin sen mieleeni, koska tiesin haluavani samanlaisen mekon. Sitten joskus.

Se joskus on nyt. Alan olla valmis vaaleansinisen kukkamekon hankintaan. Itse asiassa minulla on yksi ja se minulla on päällä tämän postauksen kuvissa. Se ei kuitenkaan ole just sellainen kuin sillä tytöllä Martissa, eikä täytä aukkoa vaatekaapissani.

Nyt, kun saan taas ostaa vaatteita, googlettelin eilen netin kaikki vastuulliset nettikaupat läpi löytämättä kuitenkaan mitään järkevää. Kaikista vähiten vaaleansinisiä kukkamekkoja. Vain yhden Marimekon ennemmin vihertävän päivänkakkaramekon ja senkin vielä onnekseni alennuksesta. Ostin, koska en muutenkaan omista mekkoja hirveän paljon.

Tykkään nykyisestä ostofilosofiastani enemmän kuin aiemmasta. Kun sallin itselleni ainoastaan suomalaisen vastuullisen muodin ostamisen, karsii se ostamista siinä mielessä tehokkaasti, että suomalainen käsityö ei ole yhtä halpaa kuin pikamuoti. Yhden päivänkakkaramekon hinnalla olisi saanut 10 mekkoa pikamuotiliikkeestä, mutta päivänkakkaramekosta toivottavasti on iloa ikuisesti toisin kuin pikamuotimekoista. Mieluummin maksan laadukkaasta vaatteesta satkun harvemmin kuin pari käyttökertaa kestävästä retusta vähän vähemmän, mutta useammin.

Todellisuudessa pikamuodin hinta todennäköisesti on enemmän kuin se, että ostaisi laadukkaampaa, mutta yksittäisellä kerralla enemmän maksavaa muotia. Vaikka siis ostaisi sitä pikamuotiakin harvemmin, ei se poista totuutta siitä kuinka kestämätön asia koko pikamuoti edes on. Jatkuvasti vaihtuvat mallistot, uutuudet ja kaikki tuotanto taustalla – ei vain tunnu niin hyvältä kuin ajatus siitä, että viikko sitten tilaamani pellavahousut suomalainen emäntä aikoo tehdä minulle 50 päivässä. Hän tekee ne vain minua varten eikä hänellä ole niitä varastossa, koska nehän olisivat ihan hukkaan heitettyä aikaa ja luontoa, jos ne jäisivätkin myymättä. Minä voin kyllä odottaa minun housujani sen 50 päivää, kunhan kukaan ei kaada yhtään kuusta tai käytä aivan liian montaa litraa vettä niiden takia.

Olen ollut nyt vuoden ostamatta uusia vaatteita, pois lukien kolme hankintaa, jotka vuosi ilman uusia vaatteita -haasteessa hyväksytään. Kun tulimme kesälomareissulta kotiin viime vuonna ja olin pärjännyt kolme viikkoa niillä vaatteilla, jotka minulla oli mukana, ymmärsin pärjääväni mainiosti ilman uusien vaatteiden jatkuvaa ostelua. Uskalsin siis ottaa haasteen vastaan ja kokeilla pystynkö olla tosiaan vuoden shoppailematta.

Vuosi ilman uusia vaatteita -haasteeseen kuuluu, että saa ostaa vuoden aikana kolme uutta vaatetta ja kolme kirppikseltä. Alusvaatteet ovat sallittuja, mutta asusteet eivät. Tästä vähän poikkesin, mutta en paljon. Ostin nimittäin viime vuonna yhdet juoksukengät muistaakseni, mutta haasteen loppuajan pidättäydyin myös kengistä. Ostin myös parit alkkarit ja sukat, mutta ne taas olivat sallittuja. Kirppiksiltä en mitään löytänyt, vaikka muutaman kerran niitä kolusinkin. Sen sijaan kolme uutta vaatetta tuli hankittua ja ne olivat vaellushousut, yksi juoksupaita (joka ei ollut ihan välttämätön) sekä goretextakki. Kaikki hankintani siis liittyivät ulkoiluun, joten siinä mielessä pidän ostolakkoani hyvin onnistuneena.

Tässä haasteessa onnistumisessa haasteen aloittaminen oli se vaikein osuus. Kun on kamalaa luopua jostain ihan vain omasta päätöksestään, eikä ole mitään juttua miksi nyt tarkalleen on pakko tehdä näin. Aluksi sitten ajattelinkin haastetta lähinnä taloudellisesta näkökulmasta, koska se konkretisoituu kaikista nopeiten ja helpoiten. Se näkyy omalla tilillä, kun jättää asiat ostamatta.

Kun sitten päätti lopettaa ostelun, huomasi nopeasti miten omat tavat muuttuvat. Ei enää kaupoissa vaeltelua eikä nettikauppasurffailua, omaa aikaa siis alkoi säästyä sen lisäksi, että rahaa säästyi. Se oli mahtavaa. Loppuvuosi meni tosi helposti, koska oli jo omaksunut ajatuksen siitä, että kun ei mene kauppaan, ei tiedä mitä siellä on tarjolla ja näin ollen voi olla hyvin helposti ostamatta.

Alkuvuodesta alkoi vähän olla malttamaton, kun olisi pitänyt saada uudet farkut ostaa, mutta ei voinut. Piti vain kitkuttaa vanhoilla, jotka kiristivät liikaa. Kuukausia kuitenkin kului, siinä ne menivät sivussa muuhun elämään keskittyessä.

Viimeinen kuukausi – toukokuu oli kamalan pitkä mielestäni. Kun vain odotti haasteen päättymistä ja sitä, että pääsisi vihdoin ostamaan ne pirun farkut. Arvatkaa miten siinä kävi? Kaksi päivää ennen haasteen loppumista tuli helteet, räväytin mun kesävaatelaatikosta kamat ulos ja kas kummaa: sieltä löytyi farkut, jotka sopivat mulle nyt. Eivät olleet sopineet vuosi sitten ja olivat jääneet laatikkoon odottelemaan kesäkuntoa 2020. Se siitä uuden ostamisesta.

Eipä siis tarvitse vieläkään kirmata kauppaan ostamaan mitään, koska vaatevarastoni ei ole vuoden aikana päässyt pienenemään pahemmin. Parit alkkarit ja sukat olen viskannut roskiin, mutta se ei vielä suurta lovea aivan liian täynnä olevaan kaappiini ole tehnyt. Nyt en tarvitse edes niitä uusia farkkuja, kun löysin sellaiset omasta kaapista.

Uskon pystyväni jatkamaan tällä tiellä helposti, ainakin kunhan pysyn poissa edelleen ostoskeskusten vaatekaupoista. Ainoastaan Partioaitta ja merinovillat-paidat minua tällä hetkellä houkuttavat sekä ehkä jotkin suomalaisvalmisteiset pellavahousut. Tässä on koronankin vuoksi mennyt ostofilosofia ihan uusiksi, koska aion jatkossa suosia suomalaista ennemmin kuin muita.

Tällä hetkellä tuntuu, että on tosi iso kynnys ostaa yhtään mitään vaatteita. Ajattelen ne turhina kuluerinä lähinnä ja mieluummin ostan ruokaa kuin vaatteita. Sitä paitsi jotkut asiat tuntuvat paremmilta, kun niitä tekee harvemmin.