Siitä on jo useampi vuosi aikaa, kun näin Turun Martin katuja astelevan tytön vaaleansininen kukkamekko päällään ja muistan ajatelleeni hänen tyylinsä olleen täydellinen. Se mekko sopi hänelle täydellisesti, mekko oli sopivan mittainen ja tosiaan, kukallinen. Painoin sen mieleeni, koska tiesin haluavani samanlaisen mekon. Sitten joskus.

Se joskus on nyt. Alan olla valmis vaaleansinisen kukkamekon hankintaan. Itse asiassa minulla on yksi ja se minulla on päällä tämän postauksen kuvissa. Se ei kuitenkaan ole just sellainen kuin sillä tytöllä Martissa, eikä täytä aukkoa vaatekaapissani.

Nyt, kun saan taas ostaa vaatteita, googlettelin eilen netin kaikki vastuulliset nettikaupat läpi löytämättä kuitenkaan mitään järkevää. Kaikista vähiten vaaleansinisiä kukkamekkoja. Vain yhden Marimekon ennemmin vihertävän päivänkakkaramekon ja senkin vielä onnekseni alennuksesta. Ostin, koska en muutenkaan omista mekkoja hirveän paljon.

Tykkään nykyisestä ostofilosofiastani enemmän kuin aiemmasta. Kun sallin itselleni ainoastaan suomalaisen vastuullisen muodin ostamisen, karsii se ostamista siinä mielessä tehokkaasti, että suomalainen käsityö ei ole yhtä halpaa kuin pikamuoti. Yhden päivänkakkaramekon hinnalla olisi saanut 10 mekkoa pikamuotiliikkeestä, mutta päivänkakkaramekosta toivottavasti on iloa ikuisesti toisin kuin pikamuotimekoista. Mieluummin maksan laadukkaasta vaatteesta satkun harvemmin kuin pari käyttökertaa kestävästä retusta vähän vähemmän, mutta useammin.

Todellisuudessa pikamuodin hinta todennäköisesti on enemmän kuin se, että ostaisi laadukkaampaa, mutta yksittäisellä kerralla enemmän maksavaa muotia. Vaikka siis ostaisi sitä pikamuotiakin harvemmin, ei se poista totuutta siitä kuinka kestämätön asia koko pikamuoti edes on. Jatkuvasti vaihtuvat mallistot, uutuudet ja kaikki tuotanto taustalla – ei vain tunnu niin hyvältä kuin ajatus siitä, että viikko sitten tilaamani pellavahousut suomalainen emäntä aikoo tehdä minulle 50 päivässä. Hän tekee ne vain minua varten eikä hänellä ole niitä varastossa, koska nehän olisivat ihan hukkaan heitettyä aikaa ja luontoa, jos ne jäisivätkin myymättä. Minä voin kyllä odottaa minun housujani sen 50 päivää, kunhan kukaan ei kaada yhtään kuusta tai käytä aivan liian montaa litraa vettä niiden takia.

Kun vuosi sitten lähdimme kesälomaretkelle Norjaan, pakkasin mukaan ikivanhan makuupussin kuvitellen pärjääväni sillä ihan heittämällä. Jo ensimmäinen yö osoitti minun olleen erittäin paljon väärässä ja kylmähän minun oli, vaikka yön alin lämpötila oli 9 astetta. Ennen reissua hankkimamme teltta oli hyvä, mutta makuupussini ei tosiaan ollut enää ihan nykypäivää.

Olen koko kevättalven ja kevään tiedostanut, että se makuupussi pitäisi hankkia, koska kyllä minä haluan mennä telttailemaan ja retkeilemään ihan kunnolla. Valokuvauksenkin kannalta on paljon helpompaa könytä teltasta ylös aamuyöllä kuvaamaan maisemia kuin herätä kotona neljältä ja lähteä autolla johonkin. Niinpä vihdoin eilen tein ostopäätöksen uudesta makuupussista ja tulipa siinä jotain muutakin ostettua, kun Partioaitan kassakoneeseen kilahti 308 euroa meikäläisen pankkikortilta.

Tänään tuhlaritytön seikkailut asfalttiviidakossa saivat jatkoa, sillä töiden jälkeen meillä oli Tahkiksen kanssa treffit Raision Kuninkojalla ja reilun tunnin ihmettelyn jälkeen päädyin ostamaan itselleni rinkan. Koska täytyyhän sitä makuupussi ja muut vermeet jollain kantaa sinne telttapaikalle, missä se sitten ikinä lieneekään.

Nyt on siis rahat tuhlattu retkeilyvarustefirmojen hyväksi ja enää tarvitsee sopia Tahkiksen kanssa minne lähdetään telttailemaan. Sekään ei ihan satavarmaa ole mennäänkö huomenna vai vasta viikon päästä. Minä tietysti haluaisin heti testaamaan uutta makuupussia ja rauhoittumaan luontoon, mutta toisaalta yölämpötilat vähän jännittävät.

Nämä kuvat otettiin pari viikkoa sitten pieneltä päivälenkiltä Paimiosta. Kävimme kiertämässä noin 4 kilometriä metsässä ihan vain palauttavana lenkkinä.