Tämän kauden ensimmäinen arkipeli osui kuluneen viikon torstaille, kun TPS pelasi kotonaan Tampereen Pallo-Veikkoja vastaan. Se oli Tepsin kauden eka kotiottelu myöskin. Päästiin kaikki haistelemaan Veritaksen luonnonnurmea ja ihastelemaan Ääritalon lukuisia yrityksiä häiriköidä vastustajan maalivahtia.

Kauden ensimmäinen Veritas-matsi on tunnelmaltaan aina erityinen. Kun ei yhtään tiedä mitkä kaikki säännöt tällä kertaa ovat voimassa, mistä mennään tupaan sisälle ja tajuaa, ettei vieläkään muistanut ajatuksen palaakaan siitä, kun ovea vartioivalle järjestysmiehelle olisi pitänyt tehdä se pirun sienipiirakka. Oikeasti, tehkää nyt joku hänelle sienipiirakka, kun minä en ikinä muista!

Pressissä olisi ollut pullaa, mutta minä tulin jälleen kerran paikalle niin myöhään, ettei murujakaan ollut enää jäljellä korissa. Otin teetä ja olin kiitollinen, kun aina on tarjolla kahvia ja teetä. Jokaisessa futismatsissa pitäisi olla jokin tila medialle ja edes jotain virvokkeita, sitä mieltä olen. Nykypäivänä ei ole itsestäänselvyys, että media edes tulee paikalle, koska maailmassa kisataan näkyvyydestä. Kuka sitä antaa ja kenelle, kas mietitäänkö sitä hetki?

Aiemmista kausista viisastuneena otin turvallisuuspäällikön välittömästi puhutteluun, koska minä haluan tietää mitkä minun rajani ovat. Olin ajatellut Tepsin palattua Ykköseen, että turvallisuuspäällikön säännötkin palaavat sarjatasoa alemmas, mutta hän on jäänyt Veikkausliigaan kuten myös Tepsin kuvausliivit. Ilmeisesti voin kohta kaivaa kaapista Veikkausliiga täältä tulee Tepsi -paidan, koska selkeästi Tepsissä ollaan henkisesti Veikkausliigassa. Se ei tietenkään ole väärin, sillä henkinen työ on puoli voittoa ihan kaikessa. Ehkä kauden lopussa Veikkausliiga häämöttää, kun jo alusta asti ollaan kuin mitään Ykköstä ei olisi olemassakaan.

Turvallisuuspäällikkö ei siis anna minun tälläkään kaudella kipittää kentän laitoja nurmikon puolella enkä minä saa huljutella varpaitani ihanan silkkisellä Veritaksen nurmikolla. Olen tästä kovin katkera. Ei ole olemassa mitään niin ihanaa nurmea kuin Veritaksen nurmi ja minun varpaani haluavat kokea silkin allaan aina, kun on siihen sopivat olosuhteet. Mmm.

Tauolla söin makkaraa, kun katsomokätyrini suostui hakemaan sitä minulle. Nälkähän tuossa tulee joka kerta, kun tuommosia täysillä juoksevia ukkeleita katselee sen 45 minuuttia.

Makkaran syömisestä johtuen en todellakaan ehtinyt kuvaamaan itselleni tyypillisesti nappiksia. Otin toisen puoliajan alussa lämmittelemässä olleen Jampan kengistä kuvan sen jälkeen, kun olin anellut häntä menemään kentälle tekemään maaleja.

Pelin loputtua pakenin paikalta hyvin nopeasti, vaikka mietinkin, että ehkä tällä kaudella voisi taas käväistä pressin puolella pelin jälkeen aiheuttamassa pahennusta. Juntunen-debyyttini on jäänyt mieleen hyvin, höhö! 

Itse valokuvaamisesta sen verran, että toisen puoliajan aikana vaihdoin kameraa hetkeksi. Otin vanhalla 70D:llä pari kuvaa ja melkein itku tulee, kun sillä on vaan niin ihana kuvata jalkapalloa. Löydän miehet kentällä sillä paljon paremmin kuin 5D:llä. En tiedä huomaatteko te mitään eroa kuvanlaadussa kahden rungon välillä, mutta minä huomaan Lightroomin avulla kyllä. Vaikea siis päättää kumpaa kameraa käyttäisi.

Tänään menen kuvaamaan naisten peliä ja ensi viikolla sitten taas miehiä keskiviikkona, jos oikein muistan. Tässä on pari tällaista kahden matsin viikkoa, jau!

Eilen pääsin taas kuvaamaan jalkapalloa pitkästä aikaa. Vähän jännitti etukäteen kuinka koivuallergisen käy yläkentällä koivujen keskellä, mutta hyvin selvisin. Edelleen vetelen ilman lääkitystä menemään, vaikka periaatteessa matsia kuvatessa olisikin voinut antihistamiinia vähän popsia, mutta toisaalta taas ei, sillä vähän oli vain nenä tukossa eikä mitään sen kummempaa.

Olen hämmentynyt siitä miten hyvin nenäni tänä keväänä kestää koivua, kun viime vuonna oli pakko vetää lääkkeitä kukinnan alusta asti. Moni asia on toisin kuin vuosi sitten, joten ehkäpä olen palailemassa siihen elämään, jossa koivu aiheutti vain pientä ärsytystä eikä mitään kunnon allergiaa. Tai sitten koivu on tänä vuonna vaan tosi laimea viime vuoteen verrattuna, vaikka ennusteet pelottelivat ihan muulla?

Lämpimät kelit ovat tuoneet mukanaan muutakin kuin siitepölyn. Matsin aikana muutama mehiläinen häiriköi, perhonen lensi kuvausetäisyydelle, leppäkerttu tuli syliin ja minä sain valokuvata maassa istuen. Ihan paras kuvauskorkeus, kun on kyse jalkapallosta.

Tauolla mutustelin maailman parasta mokkapalaa ja kävin etsimässä poikaystävän kanssa kentän reunalta yhden osan, joka oli tippunut kolmannen kerran ensimmäisen puoliajan aikana kamerasta. Toisella puoliajalla vastavalosuoja sitten taas lähti irti kaksi kertaa ihan yhtäkkiä ja tuli olo, että koko kamera ilmeisesti haluaa hajota käsiin just nyt.

 

Jalkapallo oli jonkin verran viihdyttävää. TiPSin tekemät maalit latistivat tunnelmaa ainakin omalta osaltani, mutta toisella puoliajalla olin vielä toiveikas. TPS tekikin yhden maalin, mutta pari lisää olisi tietysti ollut paras. TPS sai yleisön jännittämään loppua kohti, kun muutaman kerran kuului sellainen kohahdus, että olisi voinut kuvitella olevansa isommallakin stadionilla.

Ekalla puoliajalla tuntui, että kuvasin yhtä ja samaa hyökkääjää ja toisella puoliajalla vasta hämmentynyt olinkin, kun edelleen se sama emäntä pyöri minun tähtäimessä. Mietin jo puolen vaihtojakin, että eikö nyt kaiken järjen mukaan pitäisi olla joku eri naama tällä sivulla, mutta ei, sama muija viuhtoi menemään nenäni edessä. Kuvasin siis 90 minuuttia samaa pelaajaa, mutta onneksi näissä kuvissa on vähän silti vaihtelua.