Heipsan hopsan! Täytyy takoa, kun näppis on kuuma – eikö niin? Taas näitä, kun mun olisi pitänyt julkaista tämä postaus jo sunnuntaina, mutta sitten life happened. Aina tulee jotain, miksi kirjoittaminen siirtyy ja siirtyy. Mun suurin kirjoituslukko on väsymys. Kun se iskee, on ihan turha haaveilla minkään sortin taiteellisesta esittämisestä ja pakko odotella päiviä parempia.

Meillä jyllää töissä tämän syksyn yksi trendiviruksista ja ilmeisesti se on yrittänyt saada yliotteen minusta. Annoin sille vähän siimaa, mutta kelasin tänään puolilta päivin takaisin ja nyt on terveen ihmisen verkot taas vesillä. Juttu luistaa ihan viimeisen päälle.

Noh, tänään on seurapaitapäivä, tiesittekö? Minä aamulla kaivoin jostain kasasta mun tepsipaidan, kun tajusin pakanneeni Vimpelin Vedon hupparin jo aikapäiviä sitten johonkin muuttolaatikkoon. Ehdottomasti minun olisi kuulunut tänään edustaa Vimpelin Vetoa, eikä Tepsiä, mutta näillä mennään.

Tepsiä olin kuvaamassa lauantaina, kun heillä oli liigassa säilymis -matsi luvassa. Syysilta oli ihastuttava kaikkine väreineen, mutta tois puol kenttää katsomoa tähystellessä täytyi kyllä miettiä missä ihmeessä muut turkulaiset olivat. Tai siis pelkästään turkulaiset – itsehän olen edelleen raisiolainen. Naisten erittäin tärkeä peli ja katsomoissa olisi ollut tilaa kyllä. Harmittaa jotenkin, etteivät turkulaiset oikein löydä yläkentälle. Täytyyhän sinne kuitenkin haikata kallioiden yli ja siinä vallan hengästyy.

Onneksi me kuvaajat olemme osanneet turkulaisen parhaan jalkapallon ytimeen (kyllä, meitä kuvaajia on muitakin kuin minä), koska naisia on kyllä ollut mukava kuvata tänä vuonna. Ja noista peleistä saa mokkapaloja, jotka vievät kielen mennessään.

Valmentaja Joensuu oli tehnyt kokoonpanoon sen sortin muutoksia, että hän takuulla halusi vain testata olenko minä hereillä ja huomaanko. Huomasin minä ennen toista puoliaikaa jo, että numero 24 huitelee jotenkin ihan eri paikalla kuin ikinä ennen. Hän tuli ainakin helpommin kuvatuksi, sillä olen tosi huono kuvaamaan puolustajaihmisiä ja maalivahteja.

Maalihaleja oli mennen ja tullen, mikä tietysti oli ihan hyvä sen ensi vuoden liigapaikan kannalta. Hyvin pelattu! Toisella puoliajalla olisi pallo voinut vähän enemmän olla minun päädyssäni, sillä jostain syystä toiset puoliajat tapahtuvat aina kamalan kaukana, eikä sitten voi kuvata.

Olen nyt tullut tällä jalkapallon valokuvaus -urallani siihen pisteeseen, kun taidan tykätä pimeässä kuvaamisesta. Kun kaiken ei tarvitse piirtyä niin pirun tarkasti parhaalla mahdollisella laadulla, vaan on ihan rehellisesti pimeää. Mitä mieltä te olette? Haittaako se, että omaa sukua Urosen varjopuoli on tosiaan varjossa tuossa pelitilannekuvassa vai olisiko pitänyt yrittää kikkailla häntä valoon? Muistakaa myös siristellä silmiänne viimeisen kuvan kohdalla, sillä siellä on Janne osoittamassa kunnioitusta naisille.

Tähän päivään on ollut ihana herätä, kun puolet twiiteistä omassa kuplassani ovat alkaneet ”hyvää jalkapallohuomenta”. Koko viikonlopun somet ovat pöhisseet jalkapallosta ja Huuhkajista odottaen kuumeisesti tämän illan matsia, johon huuma huipentuu. Tällaisena päivänä on hieno olla osa jalkapalloyhteiskuntaa.

Kun kirjoitin mun ensimmäisiä futismatsipostauksia, en ajatellut jalkapallon aseman olevan niin heikko Suomessa kuin se on osoittautunut olevan. Ajattelin lähinnä pesäpallon olevan sellainen tiettyjen paikkakuntien oma insidelaji, josta ei koskaan ole Suomessa tulossa mitään suurta ja mahtavaa. Myöhemmin olen tajunnut suomalaisten uskovan vain ja ainoastaan jääkiekkoon, sillä kuka nyt mitään potkupalloa jaksaa katsella. Tylsä ja hidas laji.

Niin moni futisihminen on odottanut sitä päivää, kun jalkapallo saa mediahuomiota Huuhkajien menestyksen myötä. Ja tänä viikonloppuna olemme saaneet elää niitä hetkiä. Kun Aamulehden kannessa on kuva Teemu Pukista ja lehden sisässä 24-sivuinen liite tamperelaisesta jalkapallosta. Tuntuu hyvältä!

Minä kävin perjantaina kuvaamassa 90 minuuttia ja vähän päälle turkulaista jalkapalloa. Vastassa oli AC Kajaani, jolta odotin paljon teatteria ja sikailua, mutta näistä vain ensimmäistä he tarjosivat. Ehkä olivat huomanneet kentällä olevan tarkoitus pelata jalkapalloa, jota kutosdivarissa enemmän tuttu sikailu ei oikein edusta?

Mulla oli perjantaina sellainen työpäivä, jolloin tunsin kiitollisuutta siitä, kun saan mennä kuvaamaan jalkapalloa illalla. Istua alas pressiin ja juoda kahvit ennen matsia. Bonusta oli, kun pullaakin oli jäljellä ja sain istahtaa hetkeksi mutustelemaan. Tuomarin vihellys keskeytti kahvihetkeni, keräsin kamppeeni ja lähdin juomaan loput kahvista ulos. Katselin Tepsin kunniagalleriaan valittuja TPS-ihmisiä, nojasin kaiteeseen ja olin onnellinen, kun sain jälleen olla kentän laidalla kameran kanssa hengittämässä puhdasta ilmaa.

Ensimmäisellä puoliajalla vaihdoimme Solmun kanssa kuulumiset ja yritin olla kyllästymättä kajaanilaisten pyörimiseen nurmikolla. Veritaksen ruoho on priimaa, joten miksi ihmeessä kieriskellä sillä, kun voi juosta ja tehdä maaleja? En ymmärrä. Tepsijätkät ovat onneksi sisäistäneet ystävämme Miika Juntusen suurimman viisauden – jalkapallo on maalintekopeli. TPS teki ekalla puoliajalla kaksi maalia ja toisella puoliajalla yhden. Vanha kunnon 3-0.

Hymyilytti kannattajien chantit, pelaajien kanssa juhlimaan tulleet junnut ja tietysti voitto. Ehdin kaivata voittoja niin pitkään ja nyt niitä vihdoin on ollut tarjolla. Tällaisesta jalkapallosta tykkään.

Tykkään myös kuvata hämärtyvissä syysilloissa, vaikka ennen pimeys olikin valokuvaajana suurin kauhuni. Ei ole enää. Aina ei välttämättä saa laadultaan täyttä priimaa kuvista, mutta voiko kukaan väittää, etteikö iltahämärässä otetuissa kuvissa olisi tunnelmaa?