Kun sähköpostiin napsahti infoa 7.7. pelattavasta Veikkausliigamatsista TPS-Ilves, hetken harkittuani ilmoittauduin mukaan kuvaamaan. Akkressa piti tietysti kertoa työtehtävänsä, jota minulla ei luonnollisesti ollut, sillä kuvaan vain omaksi ja muiden iloksi. Vähän jopa jännitti mahtaako akkre mennä läpi juuri siksi, että taustallani ei ole ketään toimeksiantajaa tälle touhulle.

Meni muutamia tunteja, kunnes sähköpostiin kilahti TPS:n vastaus ”Tervetuloa!”, johon en edes vastannut, vaikka suuri aikomus oli. Jos siis luette tätä siellä Tepsin toimistolla, kiitos.

Tavoilleni uskollisesti en tietenkään lukenut mistään median ohjeita ja olinkin hieman huuli pyöreänä, kun kuulin puoli tuntia ennen matsin alkua, että tupaan mennään ihan eri paikasta kuin normaalisti. Sitä osasinkin odottaa, ettei mitään virvokkeita tulisi olemaan tarjolla, vaikka suu kyllä napsasi hieman iltateen perään. Kuivin suin oli kuitenkin mentävä ja kyllähän sitä nyt aikuinen akka koronasäännösten alla pärjää, jos on kerran pakko.

Oli ihanaa mennä Veritakselle ja etenkin Veikkausliigamatsiin. Veikkausliiga tuntuu aina oikealta. Ihan kaikkia vanhoja tuttuja en päässyt illan aikana tapaamaan, mutta edes puolet. Mieltä lämmitti nähdä Mettälän Ilarikin todella pitkästä aikaa, puhumattakaan Juho Lähteestä TPS:n paidassa.

Ensimmäisen puoliajan kuvasin lähes myötävaloon Ilveksen juostessa naama minua kohti. Kuvatessa tuntui, että kuvasin vain Ilvestä, mutta kuvia tehdessä yritin hieman tasapainottaa.

Toisella puoliajalla nälkä hiipi vähitellen ja harmitti, kun en muistanut mitään evästä mukaan. Ei auttanut kuin sinnitellä ja katsoa loppuun asti kuinka mahdotonta Tepsin oli päästä läpi Ilveksen puolustuksesta, joka esti kaikki yritykset kuin muuri.

Kuvaaminen ei yhtäkkiä ollut yhtään niin helppoa kuin aiemmin. Otin aivan ylivalottuneita kakkakuvia ja toisaalta myös ihmeellistä epätarkkaa söherrystä. Tämä oli hyvä muistutus siitä, että mitään ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Ei edes jalkapallon valokuvaamista.

Lokakuun 24. päivänä viime vuoden puolella tulin kotiin Veritakselta myöhään illalla, heitin kuvausrepun nurkkaan ja aloitin futisloman. Jokaisen kuvatun kauden jälkeen tunne on sama: nyt jotain muuta kuin futista. Futiskaudet ovat jotenkin niin kaiken energian vieviä, hyvässä ja pahassa. Futis on täynnä tunteita, eikä edes mitä tahansa tunteita vaan yleensä voimakkaita sellaisia ääripäästä toiseen.

Kuluttavimpia ovat yleensä ne kaudet, kun fanittamansa joukkue ei menestykään niin kuin olisi toivonut tai seurattu jalkapallo on ollut niin ylitylsää, että pohtii vakavasti lajin vaihtamista johonkin toiseen. Hyvällä tavalla vaativia kausia sitten ovat olleet ne, kun on biletetty futisihmisten kanssa pitkin syksyä laivalla ja baarissa eikä marraskuun tullessa yhtään haittaa se, että kausi on ohi. Pari kuukautta lepoa kelpaa hyvin, jotta jaksaa taas painaa seuraavana vuonna.

Tänä talvena minä vietin ihan totaalisen futisloman. Meillä ei ole kotona puhuttu oikein mistään futikseen liittyvästä kuin ehkä ohimennen. Minun kauden aloituskin venyi jotenkin nyt tosi myöhään, kun aina aiemmin olen ollut kuvaamassa jo tammikuun alussa Euroopan kamalimmassa valaistuksessa Kupittaa vitosella.

Tänään oli kuitenkin aika aloittaa futiskuvauskausi. Peliksi valikoitui Tepsin ja FC Hongan välinen vääntö kuplahallissa Impivaaran perukoilla.

Olen kaikki matsit kyseisessä hallissa aina kuvannut vaihtopenkkien välistä. Kyseisessä hallissa ei muuta kuvaamiseen soveltuvaa paikkaa ole, koska valo ei riitä ja valon kannalta tehtyjen kuvauskalustovalintojen takia putken pituus ei riitä. Vetäisinkin pienet pultit tänään klo 11:00 kotona, kun kuulin edellisellä kerralla tuolla olleen jotain säätöä verkkojen kanssa ja pelkäsin, ettei olisi mahdollista kuvata siitä ainoasta paikasta, mistä se onnistuu. Saatoin lähettää pari raivoisaa viestiä aiheeseen liittyen (pahoittelut uhreilleni) ja räyhäsin myös kotona niin paljon, ettei jäänyt epäselväksi, mitä mieltä olen tästä maailmasta, jossa valokuvaajat eivät ole kuninkaallisia. En nyt enää ala jauhaa tästä asiasta mitään, sillä kaikki meni tänään kuitenkin ihan hyvin ja nostatin verenpainetta ihan turhaan. Se vain kumpusi siitä takavuosien helleaallosta ja jostain järjettömästä säännöstä, ettei kuvaajat saa ottaa vesipulloa mukaansa. ? Pistää vihaksi edelleen, mutta tosiaan, ei nyt aloiteta valittamalla tätä postausta. ? Keskitytään vain hyviin asioihin ja siihen, että pääsin tänään kuvaamaan jalkapalloa, mikä on yksi parhaista asioista, mitä pystyn kameralla tekemään.

Ne pirun verkot sidoin nippusiteillä kaiteeseen kiinni pois häiritsemästä. Muuta tauolla touhuttua: potkin palloa Tepsin huoltajan kanssa. Pitäisi ehkä mennä potkimaan joskus Tahkiksen kanssa taas, kun onhan tuo ihan hauskaa puuhaa.

Uudesta joukkueesta minun on tunnustettava, etten välttämättä ihan kaikkien poikien nimiä tiennyt. Todennäköisesti opin heidät tietämään kauden edetessä. Jere Koponen oli loistava ja Jakon näkeminen kentällä tuo turvaa, ihan kaikki eivät kuitenkaan ole tuntemattomia.

Ekalla puoliajalla TPS oli vahvempi, kun taas toisella puoliajalla Honka halusi hallita, mutta maalia ei silti syntynyt 90 minuutissa. Kummallakin joukkueella oli yritystä, mikä oli ihan hyvä. Ei tosiaan tarvinnut nuokkua upouudella pilkkijakkaralla yhtään.

Valokuvaaminen meni vanhasta muistista. Pari kuvaa otin alkuun ilman vastavalonsuojaa ja sen asentamisen jälkeen räpsäsin taas pari, kunnes tajusin olevani kuvaamassa urheilua enkä maisemia. AI SERVO päälle, ISO tarpeeksi isoksi, aukko 2.8-3.5 oman maun mukaan ja suljinajaksi 1/1000. Sitten ei muuta kuin pitää ja päästää. 70-200:lla pysyy pallon perässä jotenkin tosi paljon paremmin kuin suppeammalla pitkällä Sigmalla, jolla kuvaan ulkona. Tämän setin viimeinen kuva on otettu suljinajalla 1/250, kun oli vahingossa jäänyt jostain taidekuvasta päälle se. Sanoin ”hupsis” ja toivoin, ettei filmillä ole kovin paljon suttuisia juoksukuvia. Ei ollut, höhö. ?