Viime viikolla oli kolmen suora joukkueurheilua: FC Inter – Brøndby IF, Vesattaret – Fera ja TPS – FC Haka. Jalkapallomatsit kuvasin, mutta pesistä olin katsomassa ilman kameraa.

TPS – FC Haka oli tärkeä ottelu, sillä TPS keikkuu sarjakakkosena ja Haka taas johtaa sarjaa. Oli mukava mennä kuvaamaan lämpimänä kesäpäivänä, etenkin kun oli juuri päässyt hyvin kuvaamisen makuun torstaisen ottelun myötä.

Vähän myöhässä tuli lähdettyä Veritakselle, joten ehdin juuri ja juuri nielaista puolikkaan mustikkapullan ennen kuin kipitin viimeisen pelaajan perässä kentän laidalle. Olisi voinut toki aiemminkin lähteä kotoa, mutta taistelin toisen piilarin kanssa turhan pitkään ja jotenkin se aika taas vaan meni.

Jalkapallo oli sopivan vauhdikasta, koska molemmat puoliajat loppuivat ihan yhtäkkiä. Ensimmäinen varsinkin – ihmettelin sitä Tiinallekin ääneen miten näin pääsi käymään, että onkin jo tauko. En koskaan muista kokeneeni vastaavaa. Toinen puoliaika oli lähes yhtä vauhdikas, mitä nyt Hakaa alkoi lopussa kiinnostaa ajanpeluu turhan paljon.

Hakan ajanpeluu oli samalla niin huvittavaa, mutta myös ärsyttävää. Tepsiläiset hermostuivat ja minäkin vähän, mutta enimmäkseen nauratti, kun sitä esittämistä seurasi. Hakan yksi jätkä jäi makaamaan maalin eteen, nousi kuitenkin ylös, mutta lyyhistyi takaisin. Kun aikaa oli kulutettu tarpeeksi, hän nousi ja juoksi kuin mitään ei olisikaan, koska mitäpä sitä muutakaan terve mies kentällä tekisi. Maalivahti ei myöskään oikein löytänyt sopivaa potkupaikkaa vaan pallo piti ensin asettaa vasemmalle puolen, mutta hitsi fengshui ei osunutkaan kohdalleen vaan ehkä oikealta puolelta olikin parempi potkaista. Ai että.

Hakan tappioton putki jatkui edelleen ja aika kumma on, jos eivät nouse suoraan Veikkausliigaan. Jos TPS karsii, en ole vielä karsintamatsitonta syksyä päässyt näkemään Turussa. Se on outo syksy siinä vaiheessa, kun ei karsintoja tarvitse kuvata.

Nyt tulee tuplapelipäivän toinen osa, miesten peli TPS – AC Oulu. Se pelattiin lauantaina puoli tuntia naisten pelin päättymisen jälkeen Veritas Stadionilla Kupittaalla. Epäilin hieman kuinka ehdin syömään pullaa pressiin, mutta hienostihan se meni. Tuomarin vihellyksestä keräsin kamat pressistä kantoon ja lampsin kentän suuntaan enkä tajunnut jotain puuttuvan ennen kuin olin kävelemässä päätyyn pelaajaesittelyiden jälkeen. Se pirun tuoli, ajattelin. En ollut unohtanut sitä pressiin vaan autoon, joten ensimmäinen puoliaika täytyi kuvata maasta käsin, vaikka se ei Veritaksella mielestäni ole paras vaihtoehto. Kenttä on aivan kamalan kupera nimittäin eikä se näytä kuvissa kivalta.

Pelistä on kulunut jo sen verran monta päivää, etten muista enää kuin maalitykin loukkaantumisen ja Veikkausliiga täältä tulee Tepsi -chantin. No okei, muistan selanneeni puhelinta ensimmäisen puoliajan ja toisella puoliajalla koin herätyksen, kun västäräkki lensi melkein päin kentältä. Siitä ei mennyt montaa hetkeä, kun Espinosa lyyhistyi maahan saatuaan kyynerpäästä.

Kun Espinosa oli kärrätty kentältä pois, TPS piti minut hereillä loppuun asti. Siellä mentiin läpi lupaavan oloisesti, mutta ei kuitenkaan loppuun asti, oululaiset kadottivat tasapainonsa ja lopulta verkkokin heilui puna-asuisen maalivahtipojan takana. Oi sitä onnea ja autuutta!

TPS on ollut tosi hämmentävä jo 1,5 vuotta. Mä en rehellisesti sanottuna osaa kertoa, mikä on TPS:n hyökkäyskuvio. Itse sytyn jalkapallosta, josta erotan joukkueen hyökkäyskuvion, sillä kaikkien hyökkäysten isoäiti on samojen kuvioiden toistaminen, kunnes se tuottaa tulosta. Sitä minä arvostan. Hyökkäyksiä toistaessa jalkapallossa ollaan menossa eteenpäin, tekemään maaleja. Ja kun erotan toistoja, olen kiinni juonessa ja voin jäädä odottamaan hienoa loppuhuipennusta, jota harvoin pelkästään puolustamalla saa.

Kaikki eivät tietenkään syty samoista jutuista, mutta uskon silti meidän kaikkien nauttivan voittavasta jalkapallosta. Siksi nyky-TPS hämmentää, koska he eivät pelaa minun mieleeni tarpeeksi vauhdikasta jalkapalloa voittaakseen, mutta keikkuvat silti sarjan toisena. Niin kuin miten? Miten se on mahdollista, että minut herättää västäräkki kesken toisen puoliajan, vaikka olen kuvaamassa sarjakakkosen matsia?

Lauantain matsissa oli hetkiä, kun aloin hymyillä samoin kuin viimeksi vuonna 2017 Tepsiä kuvatessa. Hymyilin kannattajille ja oululaisten filmaukselle. Hymyilin voitolle ja sille, että voin taas kaivaa kaapista Veikkausliiga täältä tulee Tepsi -hupparin. Olin jo heittänyt sen lenkkivaatekasaan, koska en uskonut tarvitsevani sitä ainakaan tänä vuonna. Ehkä olin väärässä.