19.6.2013 kävin kuvaamassa elämäni ekaa kertaa jalkapalloa kokonaisen pelin verran Seinäjoella. Tapani blogata oli hyvin päiväkirjamainen, joten teksti on sen mukaistakin. Olin juuri edellisen viikonlopun ollut Provinssissa töissä sekä kuvaamassa, siihen viittaan tuolla ainakin yhdessä kappaleessa kuvaustilaisuuksilla. Juhannuksen jälkeen sairastin elämäni ensimmäisen jälkitaudin, aika rajun korvatulehduksen, jonka jälkeen en ole enää pahemmin vähätellyt sairastelua. Postaus on julkaistu ensimmäisen kerran 20.6.2013 vanhassa blogissani ja tässä se jalkapallo-osuus siitä:

Mun kropan mielestä mun olisi kuulunut taas sairastaa, mutta mun mielestä mä en oikeen ehtinyt. Heräsin eilen keskellä yötä kurkku ihan hirvittävän kipeänä, mutta useimmiten väärissä kohdissa tunnollinen kun olen, niin menin töihin. Kun mulla nyt vaan sattu olemaan illan futispeli mielessä ja jos olisin jäänyt aamulla kotiin, niin enpä mä olisi voinut illalla huidella menemään pitkin kyliä. Näin ei sitten oikeasti saa tehdä, ettäs tiedätte lapset ja aikuiset.

Mä ihan aidosti halusin nähdä sen pelin, koska viime kerralla se oli niin siistiä fanitettavaa. Sitten vahingossa mua pyydettiin kuvaamaan se koko peli, kun Kloppien vakkarikuvaaja ei päässyt paikalle. Ilmotin Larille, että tuun mä edes Kamsin palkitsemisen kuvaamaan ja kattelen sitten jaksanko olla kaikki 2 kertaa 45 minuuttia.

En olis oikeasti jaksanu, mutta olin. Niinkään ei saa tehdä, ettäs tiedätte.

Luulin, kun tulin kotiin, että mulla on kuumetta ainakin miljoona, mutta mun kropan miljoona on sitten ilmeisesti 37,4 eli silleen soppelisti. Sitä paitsi, kun tuli kunnolla kuumeinen olo, niin kurkkukipu katosi.

Välillä mua on silleen vähän häirinnyt mennä noihin futispeleihin, mutta menen silti, koska en jaksa välittää siitä keihin ihmisiin siellä voi törmätä. Yleensä törmäänkin, eilenkin, mutta aivan sama. Tolleen, kun mun ainoa tehtävä oli kuvata, niin en paljon välittänyt ketä katsomoissa istui. Istukoot.

Seuraavan kuvan FC Viikinki kysyi, että hänestäkö otan kuvia. En osannut kuumeissani sanoa mitään nasevaa takaisin. Tässä vastaukseni, joo:

Loppuja kuvia voi ihailla vaikka otteluraportista tai jos oikeen paljon kiinnostaa, niin SJK:n facesivuilta.

Jotenkin näiden kaikkien siistien kuvaustilaisuuksien myötä innostuin valokuvausaiheesta entistä enemmän ja aionkin opiskella jossain välissä vähän lisää kuvankäsittelyä esimerkiksi. Kamerasta ja niistä objektiiveista, jotka mä omistan, osaan kyllä ottaa aika hyvin kaiken irti. Ainakin luulen niin. Tuo zoomiputki tarttee kyllä lisäharjoitusta. Sillä on niin helppo mokata. Kiinteällä viiskytmillisellä on paljon helpompi kuvata hyvin. Mukamas? En mä tiedä onko oikeasti, mutta tolla zoomilla onnistun unohtamaan aina jonkun osan ihmisestä kuvan ulkopuolelle tai jotain muuta yhtä ärsyttävää, miksi kuva ei muka ole onnistunut. Esimerkiksi tästäkin puuttuu osa Lehtisen tukasta (ja ton toisen käsi):

Vaatii vaan lisää kuvaamista. Oon myös työmatkoja ajellessani miettinyt tätä asiaa, että mun lapsuuden piirtelytaiteellisuus on korvaantunut ilmeisesti tällä kuvaamisharrastuksella.

..ja hyvin korvautuikin. 2013 jälkeen on tullut kuvattua jalkapalloa ahkerasti ja tietysti kaikkea muutakin.

Kun aloin kuvata jalkapalloa, en tiennyt jalkapallosta tuon taivaallista. Menin vain kentän laidalle, aloin kuvata, jäin koukkuun ja vähitellen aloin ymmärtää, mitä kentällä tapahtuu. Useinkaan en näe mitä siellä tapahtuu, koska kuvaaminen on eri asia kuin jalkapallon katsominen.

Turkuun muuttaessani jalkapallossa tärkeää oli muukin kuin pelkkä jalkapallo. Kaipasin kannattajilta tukea joukkueelleen, enemmän yleisöä katsomoon, lämmintä yhteisöä, jalkapalloon rakastuneita pelaajia ja koutsia, joka osaa tartuttaa kaikkiin ympärillään rakkauden lajiin, jos sitä ei vielä ollut. Se on se juttu, jota kotimaista potkupalloa hyljeksivät suomalaiset eivät koskaan tule löytämään. Se on rakkaus omaa seuraa kohtaan. Ne kaikki tunteet, jotka pelaajat välittävät meille kentältä ja jotka me myötäelämme kentän ulkopuolella.

Jalkapallossa on siis kyse itse jalkapallon lisäksi tunteista. Siksi minäkin kuvaan. Haluan taltioida tunteita kentältä ja sen ulkopuolelta. Mitä enemmän saan kiinni tunteista ja tunnelmista, sitä syvemmin tietysti itsekin elän pelaajien ja pelin mukana. TPS on tarjonnut minulle kaikkea sitä, mitä jalkapallon kuuluu olla. Ihana yhteisö, vielä upeampi yleisö (olitte mahtavia eilen), kannattajat (joita ei tarvitse hävetä), pelaajat (joita on aina ilo kuvata) ja koutsi, jota tykkään kuunnella, kun hän puhuu jalkapallosta (ja muutenkin).

TPS on myös ainoa seura, jonka mukana olen ollut näkemässä niin nousun kuin putoamisenkin. Kuvaaminen on kivaa voitosta voittoon, mutta jalkapallo ei ole aina sitä. Välillä menee paremmin ja välillä vähän huonommin. TPS on taistellut jo monta vuotta. Ensin noususta takaisin Veikkausliigaan ja koko tämän kauden tippumista vastaan. Säilyminen ei ollut paljosta kiinni ja tietysti toivoin, että TPS olisi pysynyt Veikkausliigassa. TPS kuuluu sinne, ei divareihin.

KPV oli voitettavissa, mutta niin ei nyt käynyt. Kuuntelin ekaa karsintamatsia radiosta enkä ollut uskoa todeksi sitä, että siellä tosiaan kairattiin rautakangilla reikiä nurmikkoon, jotta vesi katoaisi kentältä johonkin. Uskomatonta, että matsi pelattiin tuollaisissa olosuhteissa. Eikö suomalaisessa jalkapallossa olisi jo aika laittaa kentät ja katsomot kuntoon, jos kerran havitellaan paikkaa ylimmällä sarjatasolla? Niinhän ihmistenkin kuuluu töissä pukeutua sen mukaan mihin he haluavat urallaan nousta eikä niin, että pukeudutaan huppareihin ja odotetaan ylennystä. Elämässä kuuluu toimia sen mukaan, mitä tavoittelee eikä herätä tilanteeseen sitten, kun se on jo päällä. Mrr.

Noh, jotain kuvia eilisestä matsista tähän väliin.

Tepsin maali ekalla puoliajalla pisti hymyilyttämään, mutta samaan aikaan jännitti vielä enemmän. Pelotti ihan superpaljon pystyykö TPS pitämään tämän näin tai jopa tekemään vielä yhden maalin enemmän. Sitten KPV tasoitti ja pettymys oli suuri.

Kiitos kaudesta 2018. Niinpä, kiitos. Vaikka mun kuvauskausi 2018 on ollut hieman nihkeä erinäisten asioiden takia, ainakin nämä kaksi viimeistä kotipeliä sain kuvata ilman mitään säätämistä. Piilarit tuntuivat hyviltä silmissä, meikit eivät valuneet, ei ollut mitään allergiapaskaa tai muutakaan häiritsevää. Maalihalit jäivät vähäisiksi, mutta niitäkin sentään muutama nähtiin kauden aikana.

Vaikea taas jotenkin ymmärtää, että tämä oli tässä. Nyt pari kuukautta kuvauslepoa ja sitten taas sama ralli päälle.

Tepsijätkät: ?

⚽⚽⚽