Kun aloin kuvata jalkapalloa aikoinaan, en paljon miettinyt pitäisikö seuran valokuvaajan saada palkkaa työstään. Kuvasin alkuun uteliaisuudesta ja oppimisen kannalta, sillä huomasin ihmisten tykkäävän tosi paljon kuvistani. Sanoivat niiden olevan erilaisia. En ymmärtänyt mitä se tarkoittaa enkä ymmärtänyt myöskään sitä, että työstä tavataan saada palkkaa.

Ahneus nosti päätään silti vähitellen. Kentän laidalla vietetyt tunnit puhumattakaan kuvankäsittelyn ääressä vietetystä ajasta alkoivat mietityttää sen verran, että koin ansaitsevani palkkaa tekemisistäni. Rahaa ei kuitenkaan herunut, joten päätin lopettaa hyväntekeväisyyden. Samaan aikaan kävi sääliksi valokuvaajakollegoita, sillä ilmaiseksi tekemällä olin omalta osaltani polkenut alaa. Olin amatööri, joka vei voita leivän päältä niiltä, jotka valokuvasivat oikeasti työkseen.

Vaikka suomalainen jalkapallo onkin vuosien aikana kehittynyt parempaan suuntaan, ei meidän valokuvaajien tilanne välttämättä sen kummempi oikeastaan ole. On valokuvaajia, jotka tekevät hommaa rakkaudesta lajiin ja on meitä, jotka emme tee yhtään mitään.

Rakkaudesta lajiin on sanahelinää, jota vihaan joka toinen päivä. Kun ihan oikeasti se rakkaudesta lajiin ei tuota oikeastaan mitään. Se kuulostaa varmaan hyvältä seurojen korvissa, vaikka oikeasti he eivät saa sillä yhtään mitään. Se ei tuota heille ammattimaista kehitystä, sillä joka vuosi joku tekijä kyllästyy tekemään ja antamaan kaiken ilmaiseksi. Rakkaudesta lajiin tuo mukanaan vaihtuvuutta, ei jatkuvuutta. Kun ihmiselle maksetaan palkkaa työstä, hän tekee sitä kunnon motivaatiolla ja todellisella rakkaudella. Rahalla saa ammattimaista ja työlleen omistautunutta jälkeä, kun taas rakkaudesta lajiin tarkoittaa useimmiten amatöörien puuhastelua.

Aina kun mietin jonkun seuran näyttävän ulospäin jokseenkin ammattimaiselta, toivon heidän ottavan budjeteissaan huomioon valokuvaajat. Tiedän, että suhteellisen harvassa seurassa ajatellaan valokuvaajia pakollisena kulueränä, mutta minä toivon sitä. Unelmoin jalkapallo-Suomesta, jossa seurojen valokuvaajat saavat palkkaa. Oma unelmani nimittäin olisi olla nimenomaan jonkun seuran valokuvaaja, mutta nykymeiningillä se on hieman mahdotonta.

Tiedän myös, että harvalla futisseuralla kasvaa raha puussa, mutta pitkäjänteisellä työllä ja markkinoinnilla kaikki on mahdollista. Minun unelmani on saada palkkaa tekemästäni työstä ja futisseurojen unelma voi olla kannattava liiketoiminta – ne eivät ole mahdottomia unelmia kumpikaan. Molemmat vaativat ammattimaista toimintaa, pieniä askeleita.

Sateisen harmaata ulkona, vaikka alunperin piti paistaa aurinko koko päivän. Suunnittelimme jo aikaa sitten käyttävämme tämän päivän ulkoiluun aamusta asti. Suunnitelma tarkentui eilen sen verran, että lähtisimme heti aamusta käymään Wikkellä eli Sokoksella ja Uittamolla yhdessä leipomossa. Näin siis teemme tänään, mutta meidän heti aamusta ei ihan nyt toteudu, kun nukuimme normaalia myöhempään. Vähän myös vaivaa, kun tepsimuijilla on harkkamatsi tasan kello 12 tänään ja se on näiden meidän muiden suunnitelmien kannalta vähän huonoon aikaan.

Sään puolesta tänään ei muutenkaan ole kovin houkuttelevaa lähteä istumaan maailman tuulisimmalle Kupittaa vitoselle, mutta haluaisin kuitenkin kuvata pelin. Täytyy siis katsoa kuinka nämä meidän aikataulut tänään oikein menee ja tuuleeko tuolla oikeasti niin kuin on luvattu vai mikä meininki tässä ilmastonmuutoksen tärvelemässä maailmassa tänään oikein on.

Toisaalta olisi ihana tänään mennä kävelemään joku 8-10 km lenkki, mutta futismatsin kuvaamisen jälkeen se ei ainakaan ole mahdollista. Kuvaaminen vie joka kerta minusta mehut pitkäksi aikaa, ihan kuin olisin itse ollut urheilemassa siellä kentällä. En tiedä mistä se johtuu, mutta epäilen vahvasti jotain raitisilmamyrkytystä. Ei kuvaamisen itsessään niin rankkaa pitäisi olla, vaikka siinä joitakin staattisia pitoja onkin mukana.

Ei kai tässä sen kummempaa tähän hätään. Huomenna palaan asiaan jollakin jalkapalloaiheisella tekstillä! Joko futista tai sen taustoista jotain pientä.

Hauskaa lauantaita ja palataan!