Tänään on näkynyt joka tuutissa uutisia ja kuvia eiliseen Huuhkajien makeaan voittoon liittyen, ettei se auttanut töiden jälkeen muu kuin kaivaa kamera esiin, töötätä muistikortti lukijaan ja valuttaa kuvat koneelle. Juteltiin poikaystävän kanssa siinä samalla siitä, kuinka voisin näitä futiskuvia vähän nopeamminkin tänne nettiin tuottaa. Niin ennen tuli tehtyäkin, mutta jotenkin tänä vuonna olen matsin jälkeen kaatunut sohvalle väsyneenä enkä ole edes harkinnut mitään kuvien läpikäyntiä. Niin eilenkin, möllöttelin vain sohvalla ja aina kun uutisissa näkyi pätkä matsista, osoitin telkkaria ja huikkasin poikaystävälle, että tuolla mä olin! Ihan hyvin siinä samalla olisi voinut laittaa kuvat koneelle edes, jotta ne olisivat olleet tänään valmiina odottamassa. Omaan prosessiin täytyy selkeästi tehdä muutos parempaan.

Olen tällä viikolla ollut töissä viiteen, joten eilen mulla oli töissä mukana kaikki mahdolliset kamat, joita tarvitsen yhden jalkapallo-ottelun kuvaamiseen ja ajelin Liedosta suoraan Veritakselle. Se oli ihan järkevää, sillä aika pitkälti viimeisiä parkkipaikkoja stadionin pihasta vietiin silloin puoli kuuden pintaan. Vähän puhisin, kun en saanutkaan autoani aina ja ikuisesti ennen käyttämälleni hiekkakentälle, mutta onneksi lähistöltä löytyi toinen paikka. Akkren hakemisessa ei ollut mitään suurempia haasteita, sillä on ilo tuntea jo suhteellisen hyvin tiettyjen ovien järjestysmiehet eikä siis tarvinnut alkaa säätämään minkään pressikortin kanssa, kuten joskus aiemmin joissakin peleissä. Sen kun vaan toivotti hyvää iltaa ovimiehelle ja tepasteli tupaan ilmoittautumaan.

Tällä kertaa meidän valokuvaajien työtila oli eri paikassa kuin ennen, mikä oli kyllä mielestäni hyvä ratkaisu. Veritaksen lehdistötila on aika ahdas, joten ihan hyvä, että me kuvaajat saimme mennä pölisemään ja vaihtamaan kuulumisia ikiomaan paikkaan. Tarjolla oli totuttuun tapaan ruokaa, mikä myös lämmittää aina nälkäisen emännän mieltä. Jotain muutakin välillä kuin digestivekeksejä.

Maha täynnä pääsi hyvällä mielellä siirtymään kentän laidalle odottelemaan pelin alkamista ja arvuuttelemaan onko nyt tarpeeksi vaatteita päällä vai ei. Päätin lähteä liikkeelle yhdellä merinovillapaidalla ja vaihtaa tauolla toisen, jos on kylmä. Ennen peliä vähän vilutti, mutta eipä sitä oikeastaan enää sitten muistanut, kun tuli muuta ajateltavaa.

Kiirehdin viimeisten joukossa valitsemaani päätyyn toivoen mahtuvani johonkin rakoon istumaan, sillä seisominen on vihoviimeinen korkeus kuvata jalkapalloa. Mitä alempana, sen parempi. Löysin paikan parin kuvaajan välistä ja mietin, että Tampereellakin taisi viimeksi sataa, kun Suomi voitti, ehkä siis nytkin voitaisiin voittaa. Ajatusleikin jälkeen keskityin vain kuvaamaan, välillä kaivaten Tammisen kanssa juttelua, se kun on ollut tapana kaikissa aiemmissa maaotteluissa, joita olen ollut kuvaamassa. Toisella puoliajalla tajusin Tammisen kuvaavan eri päädyssä.

Ensimmäinen maali oli ihana. Siksi niin monta kuvaa samasta tilanteesta, tuuletus, maalihali, onnea ja lisää haleja. Niin söpöjä ❤️

Tauolla kävin nappaamassa herkullisen voisilmäpullan kitusiini, join teet ja sitten taas pikaisesti toiseen päätyyn. Jännitti edelleen kovin paljon matsin lopputulos, mutta onneksi Pukki oli maalintekotuulella, niin kuin hän usein on tänä vuonna ollut. Taitava ukkeli! Kuten toki kaikki muutkin joukkueessa pelaavista. Ilo kuvata aina!

Yllä oleva kuva sai minut repeämään nauruun, huomaatte varmaan miksi?

Myös voitto pisti hymyilyttämään. Tulihan se sieltä! Ei muuta pitänytkään kuin voittaa, niin mahtavaa! Ja oli ilo olla todistamassa sitä livenä, loppuunmyydyllä stadionilla. Se meteli, mikä ihmisistä lähti, ai että! Kuulosti ja näytti ihan jalkapallolta ❤️

Kiitos Huuhkajat ❤️ OI SUOMI ON!

Kävin torstaina Veritaksella treenailemassa jalkapallon valokuvausta, kun Pikkuhuuhkajat pelasivat EM-karsintaottelun Maltaa vastaan. Olosuhteet olivat loistavat ja olin kehittynyt: pystyn nykyään sekä puhumaan Tammisen kanssa että valokuvaamaan samaan aikaan. Joskus aiemmin se oli hieman haasteellista, mutta nyt osasin painaa nappulaa samaan aikaan kuin höpöttelin niitä näitä. Seuraavaksi ajattelin opetella vielä tarkentamaan siinä puhuessa ja kuvatessa, koska niin saisi paljon enemmän julkaisukelpoisia kuvia.

Tauolla kävin pressissä heittämässä yhden sämpylän kitusiini, olivat sinne jostain eksyneet lopulta. Ennen peliä ei pahemmin näkynyt muuta kuin Håkansin Digestivet, vaikka kyllä niitäkin nälkäänsä syö ennemmin kuin turpaansa ottaa.

Matsissa turpaansa otti vastustaja, eikä siinä varmaan olisi edes ne Digestivet pahemmin lämmittäneet mieltä. Pikkuhuuhkajien peliä oli ihana kuvata ja minusta Juha Malinen todella on @jumalin, jos hänen jalkapallomaailmassaan hyökkääminen ei lopu, vaikka kuinka oltaisiin jo voitolla. Sitä sellaista ennen aikaista väsymistä näkee aivan liikaa sekä Veikkausliigassa että kaikessa muussakin suomalaisessa jalkapallossa, eikä se nyt vain ole mistään kotoisin. Jos pelaajia itseään ei huvita voittolukemissa enää yrittää, tekisivät sen edes viihteen takia, sillä sellainen laiska läpsyttely nyt vaan ei kiinnosta ketään. Onneksi siis Pikkuhuuhkajat tehtailivat maaleja sen minkä kerkesivät ja säilyttivät matsin kiinnostavuuden näin, vaikka olivatkin koko ajan voitolla.

Kuvaaminen oli kyllä tosi kivaa taas iltavalaistuksessa. Ei paljon tarvitse olla muuttamassa kameran asetuksia koko ajan vaan voi keskittyä enemmän siihen tarkentamiseen ja kuvaamisessa muuten onnistumiseen. Toivottavasti tiistaina on yhtä kivaa!