Mainitsin mun juhannusaaton postauksessa kuinka me emme kumpikaan oikein välitä helteessä rehkimisestä, mutta tänä viikonloppuna on kyllä tullut kuumuudesta huolimatta hieman tehtyä juttuja. Hiki on virrannut ja vissyä kulunut, mutta noh, this is life.

Tämä meidän asunto räjähti juhannuksen aikoihin, kun kävimme hakemassa alakerran varastosta mun viisi laatikollista kenkiä tänne ylös läpikäymistä varten. En kuitenkaan heti ryhtynyt konmaritukseen vaan meidän open concept kitchen and livingroomin välissä oleva dining area peittyi epämääräisillä asioilla yli viikoksi, kunnes tänään Tahkiksen puunatessa parveketta minä tartuin korkkareita kannoista ja aloin etsiä pareja. Vanhat lenkkarit lensivät yhteen säkkiin ja roskiskamakengät toiseen. Korkkarit heitin yhteen pieneen säilytyslaatikkoon, vaikken ole yhtään varma tulenko enää koskaan elämässäni astelemaan missään valtakunnan toimistossa korkokengissä.

Parveke joutui siivouksen kohteeksi siksi, kun me sotkimme sen eilen. Oli aika istuttaa muutamat kasvit uudelleen ja se oli siis meidän eilisen aamupäivän ohjelmamme. Istutimme variegata-peikonlehden maljakosta pois ja uudelleen kaikki, jotka kaipasivat uutta isompaa purkkia. Nyt viherkasvihyllymme näyttää ihanan siistiltä ja myös täydeltä.

Olimme sen verran sekopäitä, että lähdimme myös lenkille eilen. Lämpöä oli sellaiset 30 astetta, joten oltiin tosiaan aika kaukana siitä mukavuusalueesta, johon olen tottunut. Otimme tietysti vettä mukaan, mutta se oli juotu vähän ennen puoliväliä. Nesteen tarve oli valtava ja tuntui tyhmältä, kun emme ottaneet mitään syötävää mukaan. Onneksi siellä puolivälissä lenkkiä oli kahvila auki, joten kävimme hörppäämässä juotavaa ja syömässä vähän kakkuja.

Ilman sitruunamarenkikakkua ja raparperitonicia olisin tuskin koskaan jaksanut kotiin asti. Saimme myös täytettyä vesipullot, joten lähdimme kipittämään kohti kotia.

Hellelenkin jälkeen ruoka maistui todella. 12 kilometriä oli lenkkimme pituus, mikä oli ihan hyvä rykäisy siihen nähden, että viimeiseen kuukauteen emme ole mitenkään ahkeria kuntoilijoita olleet.

Tänään sitten aloitimme päivän siivoten. Parveke on ihanan puhdas nyt ja siellä olikin mukava väijyä ukkosta tuossa alkuillasta. Näin aivan liian monta salamaa, mutta ukkonen ei koskaan tullut päälle. Lopulta kyllästyimme odottamiseen ja päätimme tehdä kymmenen minuutin coretreenin.

Se oli ihanaa! Huomasi kyllä, että edellisestä lihaskuntotreenistä on useampi kuukausi, mutta jotenkin tosi ihana saada taas kiinni kuntoilusta. Kaikesta liikunnasta ja tekemisestä tulee niin hyvä olo.

Helteellä urheilu ei siis sittenkään ole mahdotonta. On vain otettava huomioon nesteytys ja se, että vettä on varmasti saatavilla. Samaan aikaan ruokapuoli on tärkeä, ettei ala heikottaa ja että neste myös imeytyy.

Kuntoilu on myös niin paljon kiinni siitä, että alkaa muuttaa ajatustapaansa. Minäkin ajattelin juhannuksen aikoihin, että en koskaan voi mennä lenkille näin kuumalla, mutta kun olin alkanut valmistella itseäni vähitellen ajatellen ”ehkä sittenkin kuntoilu voisi piristää”, se tapahtui. Lopulta sitä melkein jo himoitsi vähän niin kuin tänään kymmenen minuutin lihaskuntotreeniä. Puhuin siitä aamusta asti.

Nyt on hyvä fiilis, kun viikonloppuna saatiin aikaiseksi paljon juttuja kotona, mutta myös urheiltiin. Tästä on hyvä jatkaa tulevaan viikkoon, jolloin muuten aiomme jatkaa kuntoilun tiellä. Toivottavasti sullakin oli mahtava kesäviikonloppu!

Viime viikonloppuna emme viitsineet telttailemaan, kun olimme juuri keskiviikkona olleet, vaikka perjantai-ilta olikin aika hieno. Päätimme tehdä päiväretken Euran Koskeljärvelle, jossa oman kunnon mukaan voi patikoida järven sivua joko 20 km edestakaisin tai vaikkapa vain noin 10 kilometriä. Vaihtoehtoja piisaa, sillä tämä ei ole rengasreitti ollenkaan.

Me jätimme auton Uhrattuun, jonka parkkipaikka oli kovin ruuhkainen. Suosittu paikka selkeästi ulkoilla. En sinänsä ihmettele, sillä Koskeljärvi tarjoaa kivat järvimaisemat ilman yhtään mökkiä ja paljon eri lintuja seurattavaksi. Luontopolku itsessään oli erittäin helppokulkuista ja osan matkaa saa tallustella upeilla pitkospuilla. Metsä oli satumaisen näköinen koko matkan.

Parkkipaikan vastapäisellä pellolla töyhtöhyypät vartioivat jälkikasvuaan, kun taas järvellä hanhet ajeluttivat omia palluroitaan ja härkälinnut möykkäsivät. Näimme reissullamme näiden lisäksi kurkia, joutsenia, telkkiä, palokärjen, punakylkirastaan, pyrstötiaisen, tiiroja, lokkeja ja kalasääsken. Kotimatkaa en laske tähän, jolloin näimme jonkun haukan liitelemässä tien yli hyvin matalalta.

Uhratulta lähdettiin kävelemään kohti Pyhäniemen laavua, jonne oli matkaa noin vajaa 5 kilometriä. Tuuli oli jokseenkin kova, joten emme ihan täydellisesti päässeet nauttimaan lämmöstä, jota aurinko tarjoili tuona lauantaipäivänä.

En yhtään tiennyt, mitä odottaa luontopolulta ja sen kauneus yllättikin retkeilijän täysin. Ensin oli sekalaista haapa-, koivu- ja kuusimetsää, jossa todennäköisesti asuu monta liito-oravaa ja sen jälkeen nousimme jollekin hauskalle pienelle harjanteelle, jonka päällä kiemurteleva polku oli upean näköinen.

Ihmiset tavaroineen olivat tehneet laavulle nuotion, vaikka voimassa oli metsäpalovaroitus ja laavun sekä puuvaraston seinässä luki ”tulenteko kielletty”. Olen muutamia kertoja ohimennen kommentoinut avotulien tekemisiä instassa, mutta kommentoin nyt täälläkin: älä tee avotulta ruohikko- tai metsäpalovaroituksen aikaan. Älä.

Ei kiinnostanut jäädä laavupaikalle syömään, joten jatkoimme matkaa eteenpäin kohti Latosaaren laavua. Kauhea nälkä jo oli ja aina käveleminen nälkäisenä on todella perseestä, koska silloin ei jaksa ihastella luontoa samalla tavalla kuin hyvissä energioissa. Pysähdyimme lopulta evästelemään johonkin parkkipaikalle parin kilometrin jälkeen.

Kävelimme eväspaikaltamme vielä jonkun matkaa katsomaan millainen taukopaikka on Moukkari. Sieltä löytyi pöytä penkkeineen. Joimme kahvit ja söimme pullat ennen kuin palasimme takaisin.

Paluumatkalla meitä vastaan tuli nainen, joka kertoi kuulleensa kaulushaikaran äänen Pyhäniemen laavulla. Oli hyvin ilmeistä, että meitä kiinnostaa linnut, koska kuljimme kamerat pitkine putkineen kaulassamme.

En pääse yli kaulushaikaroista. Olemme nyt törmänneet niihin lähes joka viikonloppu Teijossa yöpymisen jälkeen ja huvittavinta siinä on kai se, että minä en erota sen ääntä. Minulle on kerrottu sen olevan ”kuin joku puhaltaisi pulloon” ja hyvin kumea ääni. Mutta siis en erota sitä edes netin äänipätkästä. Ehkä nauroin liikaa hänen ulkonäölleen ja nyt minua rankaistaan.

Alunperin ei siis olisi ollut tarvetta kiertää enää Pyhäniemen laavun kautta, mutta kävimme tarkastamassa kaulushaikaratilanteen. Ei kuultu mitään, koska tuuli niin lujaa ja minä en muutenkaan odottanut kuulevani kyseistä elukkaa, kun en ole aiemminkaan sitä erottanut.

Vajaa 7 tuntia lähdön jälkeen olimme takaisin autolla, vajaa 17 kilometriä käveltynä. Oli mahtava päivä ulkona ja ihan mieletön lintupaikka tämä kohde. Latosaaren laavua emme käyneet katsomassa, vaan säästimme sen toiseen kertaan. 

Tämä retkikohde sopii tosi hyvin myös ihan aloittelijoille, kun reitin pituuden voi itse päättää. Kääntyy vain takaisin siinä kohtaa, kun tietää, että suurin piirtein pääsee vielä autolle takaisin. Eväitä mukaan ja taukoja, niin sitä jaksaa pidemmästikin.