Viime viikonloppuna emme viitsineet telttailemaan, kun olimme juuri keskiviikkona olleet, vaikka perjantai-ilta olikin aika hieno. Päätimme tehdä päiväretken Euran Koskeljärvelle, jossa oman kunnon mukaan voi patikoida järven sivua joko 20 km edestakaisin tai vaikkapa vain noin 10 kilometriä. Vaihtoehtoja piisaa, sillä tämä ei ole rengasreitti ollenkaan.

Me jätimme auton Uhrattuun, jonka parkkipaikka oli kovin ruuhkainen. Suosittu paikka selkeästi ulkoilla. En sinänsä ihmettele, sillä Koskeljärvi tarjoaa kivat järvimaisemat ilman yhtään mökkiä ja paljon eri lintuja seurattavaksi. Luontopolku itsessään oli erittäin helppokulkuista ja osan matkaa saa tallustella upeilla pitkospuilla. Metsä oli satumaisen näköinen koko matkan.

Parkkipaikan vastapäisellä pellolla töyhtöhyypät vartioivat jälkikasvuaan, kun taas järvellä hanhet ajeluttivat omia palluroitaan ja härkälinnut möykkäsivät. Näimme reissullamme näiden lisäksi kurkia, joutsenia, telkkiä, palokärjen, punakylkirastaan, pyrstötiaisen, tiiroja, lokkeja ja kalasääsken. Kotimatkaa en laske tähän, jolloin näimme jonkun haukan liitelemässä tien yli hyvin matalalta.

Uhratulta lähdettiin kävelemään kohti Pyhäniemen laavua, jonne oli matkaa noin vajaa 5 kilometriä. Tuuli oli jokseenkin kova, joten emme ihan täydellisesti päässeet nauttimaan lämmöstä, jota aurinko tarjoili tuona lauantaipäivänä.

En yhtään tiennyt, mitä odottaa luontopolulta ja sen kauneus yllättikin retkeilijän täysin. Ensin oli sekalaista haapa-, koivu- ja kuusimetsää, jossa todennäköisesti asuu monta liito-oravaa ja sen jälkeen nousimme jollekin hauskalle pienelle harjanteelle, jonka päällä kiemurteleva polku oli upean näköinen.

Ihmiset tavaroineen olivat tehneet laavulle nuotion, vaikka voimassa oli metsäpalovaroitus ja laavun sekä puuvaraston seinässä luki ”tulenteko kielletty”. Olen muutamia kertoja ohimennen kommentoinut avotulien tekemisiä instassa, mutta kommentoin nyt täälläkin: älä tee avotulta ruohikko- tai metsäpalovaroituksen aikaan. Älä.

Ei kiinnostanut jäädä laavupaikalle syömään, joten jatkoimme matkaa eteenpäin kohti Latosaaren laavua. Kauhea nälkä jo oli ja aina käveleminen nälkäisenä on todella perseestä, koska silloin ei jaksa ihastella luontoa samalla tavalla kuin hyvissä energioissa. Pysähdyimme lopulta evästelemään johonkin parkkipaikalle parin kilometrin jälkeen.

Kävelimme eväspaikaltamme vielä jonkun matkaa katsomaan millainen taukopaikka on Moukkari. Sieltä löytyi pöytä penkkeineen. Joimme kahvit ja söimme pullat ennen kuin palasimme takaisin.

Paluumatkalla meitä vastaan tuli nainen, joka kertoi kuulleensa kaulushaikaran äänen Pyhäniemen laavulla. Oli hyvin ilmeistä, että meitä kiinnostaa linnut, koska kuljimme kamerat pitkine putkineen kaulassamme.

En pääse yli kaulushaikaroista. Olemme nyt törmänneet niihin lähes joka viikonloppu Teijossa yöpymisen jälkeen ja huvittavinta siinä on kai se, että minä en erota sen ääntä. Minulle on kerrottu sen olevan ”kuin joku puhaltaisi pulloon” ja hyvin kumea ääni. Mutta siis en erota sitä edes netin äänipätkästä. Ehkä nauroin liikaa hänen ulkonäölleen ja nyt minua rankaistaan.

Alunperin ei siis olisi ollut tarvetta kiertää enää Pyhäniemen laavun kautta, mutta kävimme tarkastamassa kaulushaikaratilanteen. Ei kuultu mitään, koska tuuli niin lujaa ja minä en muutenkaan odottanut kuulevani kyseistä elukkaa, kun en ole aiemminkaan sitä erottanut.

Vajaa 7 tuntia lähdön jälkeen olimme takaisin autolla, vajaa 17 kilometriä käveltynä. Oli mahtava päivä ulkona ja ihan mieletön lintupaikka tämä kohde. Latosaaren laavua emme käyneet katsomassa, vaan säästimme sen toiseen kertaan. 

Tämä retkikohde sopii tosi hyvin myös ihan aloittelijoille, kun reitin pituuden voi itse päättää. Kääntyy vain takaisin siinä kohtaa, kun tietää, että suurin piirtein pääsee vielä autolle takaisin. Eväitä mukaan ja taukoja, niin sitä jaksaa pidemmästikin.

Tänä keväänä olen huomannut ulkoilun ja retkeilyn saaneen haluamaan koko ajan enemmän ajan viettämistä ulkona. Ulkoilma on ihanan raikasta, se tekee yhdessä metsien kanssa hyvää mielelle ja lintujen touhuja on mukava seurailla siinä samalla. Pääsee irti kaikesta arkisesta, on vain se hetki, ei mitään muuta.

Kuten kirjoitinkin jo aiemmin, suhteeni liikuntaan on samalla myös muuttunut. Enää ei kuljetuilla kilometreillä suhteessa aikaan ole niinkään merkitystä vaan kesken kaiken voi ihan hyvin istahtaa mättäälle juomaan kahvit. Jos neljän kilometrin kierrokseen luonnossa menee kolme tuntia, sillä ei vaan ole mitään merkitystä. Kokemuksilla ja muistoilla on.

Koska sitä sitten on halunnut koko ajan vain lisää, oli seuraava askel luonnollisesti olla yö ulkona. Siitä olen pitkään haaveillut ja nyt vihdoin pääsin sen kokemaan. Kävin ostamassa viikko sitten makuupussin, seuraavana päivänä rinkan ja niin lauantaiaamuna lähdettiin kohti Liesjärven kansallispuistoa jälleen.

Edellisiltana oli raivoisa googletus, mihin menisimme telttailemaan ja testaamaan rinkkoja. Minua kiinnosti Liesjärven kansallispuiston Savilahti, josta ei löytynyt netistä eikä instasta oikein mitään kuvia. Jäi siis aivan arvailun varaan olisiko paikka kuinka kiva, mutta sehän oli ihan mieletön. Niin nätit maisemat!

Jätimme auton tällä kertaa Korteniemen perinnekylän parkkipaikalle, josta vaelsimme painavat lastit selässämme viisi kilometriä Savilahteen. Se kävi tosissaan urheilusta, koska polku oli kovin kulunut ja joutui raskas rinkka selässä nostelemaan jalkojaan hieman eri tavalla kuin normaalisti.

Matkan varrella ollut metsä oli taas kertakaikkisen hienoa. Sammalpohjaa useammalla pätkällä, ai että. ♥

Kun saavuimme Savilahteen, emme todellakaan olleet ainoita. Paikassa oli jo teltta pystyssä ja muita nukkumisviritelmiä. Aloimme lähes heti etsimään telttapaikkaa itsellemme ja lopulta valitsimme hieman arveluttavan juurakkopaikan läheltä rantaa. Olimme omassa nurkassamme kauempana muista ja meidän oli helppo valokuvailla järveä siitä. Aika pian meidän jälkeen paikalle alkoi virrata lisää ihmisiä telttoineen.

Pystytimme teltan, jonka jälkeen minä pulahdin käymään järvessä. En nyt uida uskaltanut, mutta vähän edes kävin pyörähtämässä, jotta olisi mukavempi pukea merinovillakerrasto sekä muut vaatteet päälle loppuiltaa ja yötä varten.

Illan aikana tuli seurailtua lintujen touhuja järvellä. Lokit ja tiirat kalastelivat koko illan, telkkä kävi lentämässä kahdeksikkoa edessämme ennen kuin sujahti pesäkoloonsa, joutsenet touhuilivat omiaan ja huuhkaja huuteli vastarannalta.

Ilta omassa rauhassa luonnon keskellä oli juuri niin ihana kuin olin ajatellutkin. Mahtavaa vain tuijotella järvelle, eikä siinä hetkessä ole silloin mitään muuta. Vieno tuulenvire, joka lopulta sekin rauhoittuu yöksi.

Koska valokuvaajia olemme, laitoimme herätyksen aamuyölle. Neljältä järven päällä oli hassu pieni usva, mutta en jaksanut nousta. Viideltä olisi ehkä pitänyt nousta, mutta en vielä silloinkaan viitsinyt. Tahkis kävi tutkimassa maailmaa tuolloin, mutta minä nukkua posotin. Aamulla harmitti, sillä tyyni järvi oli siinä vaiheessa enää kaunis muisto. Ensi kerralla nousen varmasti, ajattelin.

Aamulla kuikka tuli ilahduttamaan meitä läsnäolollaan. Söimme aamupalaksi puuroa ja kuivattuja marjoja ennen kuin keräsimme kamamme kasaan lähteäksemme kohti autoa. Edessä oli viiden kilometrin taivallus takaisin Korteniemen perinnetilalle ja täytyy sanoa, että se oli jokseenkin raskas puristus.

Kun pääsimme Korteniemen perinnetilan pihaan, oli haarapääskyillä hippa käynnissä ja jäimme niitä ihmettelemään. Käännyimme, pomppasimme ilmaan ja yritimme selvitä säikähdyksestä. Meidän takana oli nimittäin käärme! Musta kasa, joka säikähti meitä yhtä paljon kuin me sitä. Koitin sanoa sille, että älä mee. Enpä ollut aiemmin meidän reissuilla törmännyt käärmeeseen, siis ainakaan elävään.

Meninne perinnetilan pihaan vain pitämään lounastauon, vaikka tuulikin ihan jäätävästi. Söimme, joimme kahvit ja lähdimme kotiin. Reissu oli mahtava, vaikkakin vei voimat pariksi päiväksi aika hyvin.

Telttayö sujui hyvin ja makuupussi oli täydellinen. Olen sen verran vilukissa, etten pärjää kovin heiveröisellä varustuksella. Vähän toki on vielä opettelemista nukkua makuupussissa, mutta eiköhän se siitä toistojen myötä. Yö ulkona luonnossa oli ihanan rentouttava, ei parempaa paikkaa ihmiselle voisi olla. Voitte olla varmoja, että tämä ei jäänyt viimeiseksi kerraksi vaan jatkoa seuraa!