Kävelin eilen yli 17 kilometriä. Se on minun henkilökohtainen ennätykseni ja aiempi pisin matkani yhteensä on ollut 12 kilometriä lokakuussa Oulangan kansallispuistossa.

Koen oman suhteeni liikkumiseen, liikuntaan ja kuntoiluun muuttuneen koronakevään myötä. Korona toi ihmiset kansallispuistoihin ja me taas jouduimme alkaa etsiä muita metsiä retkeilyyn, koska ei nyt vain innosta ajatus täysistä parkkipaikoista ja ihmisten väistely pitkospuilla. Koska metsää kuitenkin Suomessa onneksi on, ei ole mikään pakko tunkea sinne mihin kaikki muut menevät. Sitä paitsi on olemassa hyvä tapa, ettei juuri siihen metsään mene, jonka parkkipaikka on jo täynnä. Kun etsimme muita metsiä, päädyimme tutkimaan paikkoja, joissa ei valmiita polkuja välttämättä ollut ja silloin retkemme myös venyivät tuntimäärissä. Se on jotenkin muuttanut ajattelua liikunnan suhteen.

On todella erilaista mönkiä metsässä tuntikaupalla kuin käydä ns. maantielenkillä. Kilometrejä ei välttämättä aina kerry montaakaan, mutta aikaa saattaa mennä ihan yhtäkkiä neljä tuntia ja jalat tuntua siltä kuin olisi juossut maratonin. Välillä olemme menneet retkille, jotka kaikki ovat alkaneet jonkun valtavan mäen tai vuoren tunkkaamisella ja se on todella tuntunut jaloissa sitten, kun samanlaisia retkiä on useampi ollut saman viikon aikana.

Huomaan nyt, etten enää ajattele kilometrejä tai liikuntakertojen määriä. Ei ole merkitystä kävinkö lenkillä viikon sisään kerran vai kolme kertaa, kävelinkö neljä vai yhdeksän kilometriä vaan eniten väliä on sillä, että on vain ollut ulkona. Kun vain on tehty joku retki johonkin metsään, jolloin ulkona on tullut oltua todennäköisesti vähintään kaksi tuntia. Emme enää selviä metsästä ulos alle kolmeen tuntiin, sillä aina meillä on eväät mukana, joita istumme syömään mättäälle. Eilen Liesjärven kansallispuistossa 17 kilometriin mahtui kolme taukoa.

Olimme eilen ulkona 6,5 tuntia. Niin kauan meillä meni, kun kävelimme, otimme kuvia ja söimme eväitä. Koko viikon ulkoilusaldo oli reilu 12 tuntia. Sitä edellisellä viikolla kymmenen ja sitä edellisellä yli 14 tuntia. Osa viikoista on tuntunut enemmän ja vähemmän jaloissa, mutta tilannetta on helpottanut, kun aloimme vihdoin osteopaatin suosituksesta venyttelemään jokaisen lenkin jälkeen.

Tähän kaikkeen liittyy vielä valokuvaus. Sanoin eilen Tahkikselle, että luontokuvauskin on sellainen asia, mikä pitäisi osittain erottaa kokonaan liikkumisesta. Että meidän pitäisi lähteä varta vasten kuvaamaan erikseen eikä liittää sitä aina osaksi liikuntasuoritusta, kuten nyt olemme tehneet. Toisaalta haluamme kuvata luontoa, mikä tarkoittaa metsissä rämpimistä, mutta toki myös ihan vaan maantieajelua. Eilen aamulla näimme pellolla ketun ja toisella metson, eikä kummallakaan meistä ollut pitkää putkea mukana.

Ajatusmaailma siis todella muuttuu ja on jo muuttunut – en liiku ollakseni kuntoilija vaan nähdäkseni luontoa ja eläimiä. Jos siinä sivussa kasvaa reisipalat ja perse, mitäs se sitten haittaa? On todella vapauttavaa, kun liikkuminen ei ole kilometrien tai liikuntakertojen mittaamista vaan kokemuksia luonnossa. Kun vihainen talitiainen tulee syöksylentoa päätä kohti puolustamaan omaa pesäkoloaan, koska luontopolku sattuu menemään sen vierestä tai joutuu pysähtyä keskelle metsää, koska ei ole varma tuleeko maailmanloppu vai palokärki. Paljon arvokkaampaa kuin se montako kilometriä näitä kumpaakaan kohtaamista varten piti kävellä.

Huomasin taas viikon kuluneen, enkä ole tehnyt yhtään vanhan ajan arkipostausta, vaikka ajatus niistä tuntuu edelleen ihan parhaalta. Joku siinä on, kun on päästänyt vuosia sitten itsensä luisumaan pois kyseisestä tavasta, ettei sitä niin helposti sitten saa takaisin päivärutiineihin. Varsinkin, kun elämä on niin erilaista kuin ennen. On metsäretkiä, on neulomista, on ruuanlaittoa ja kaikkea muuta. Kun kello tulee illalla kymmenen, tulee kiire nukkumaan, koska olisi pitänyt olla jo tunti sitten.

Tällä viikolla on nimenomaan ollut metsäretkeilyä ja neulontaa. Pidettiin me yksi lepopäiväkin, mutta silloin googletin aivan liian kauan norjalaisia nettikauppoja läpi yhden langan perässä. Kerron siitä tuonnempana lisää.

Maanantaina mamma meni.. Ei vaan me menimme lehtometsään Ruissaloon. Oli ihanan lämmin ilma, joten teimme iltalenkin Ruissalossa. Näimme isokoskelon uiskentelemassa meidän telekkälammessa ja sekin oli ihana. Kaikki oli ihanaa.

Tiistaina joimme ensimmäiset parveketeet tälle kesää. Hyvin tarkeni, olihan tuo tiistai viikon lämpimin päivä. Päivän metsä löytyi Pernosta, mutta kerron myöhemmin siitä lisää ihan omana postauksenaan. Rymysimme metikössä niin pitkään, että jalat huusivat apua ja ajoimme kotipizzan kautta kotiin. Se oli ihan hyvä idea, sillä tunsin vasta kolmannen palan kohdalla kuinka minussa alkoi vähitellen taas kiertää veri.

Viikon pari keskimmäistä iltaa uhrasin Dale Garn Eco Wool 1231 Mørk Olive -metsästykselle. Huonoin tuloksin. Sitä löytyy parista norjalaisesta nettikaupasta, mutta yksi ei suostu toimittamaan Suomeen ja toinen ei ole vastannut mitään. Se toinen sattuu sijaitsemaan Ålesundissa ja voin nyt hokea viime vuonna Heimebane-sarjasta oppimaani letkautusta jävla Ålesund. Ah, se tyydyttää tässä tilanteessa todella. Joka tapauksessa, chattasin jopa Dale Garnin kanssa facessa ja utelin miksi lankaa ei vain voi lähettää Suomeen. Heidän mielestään se on kallista ja työlästä.

Keskiviikko oli meidän lepopäivä, joten kävimme vain kävelemässä ulkona pienen kierroksen. Onnenpensas ja herukkaruusu kukkivat. Aika veikeitä ja nättejä.

Eilen kävimme kunnon lenkillä ja ihailimme kukkivia koivuja. Odotan innolla allergiaoireiden alkamista. Tavallaan siis toivon, että tämä olisi vuosi, kun niitä ei tule.

Neulomishomma saatiin onnelliseen loppuun, sillä norjalaisten ollessa nihkeitä, ajattelin vain nyt käyttää langan loppuun ja mennä tämän työn kanssa sitten paikalliseen lankaliikkeeseen katsomaan, millä langalla sitä voisi jatkaa. Ettei tarvitse sen enempää kuluttaa aikaa turhaan googlettamiseen vaan keskittyy olennaiseen ja neuloo tämän työn loppuun. Sitä ei enää paljon ole jäljellä nimittäin, tämä viimeinen hiha vaan ja kaulus.

Näiden arkisten käänteiden saattelemana hiljennymme kohti viikonloppua, kunhan nyt ensin menen vielä käymään töissä. Täytyy nyt just lähteä, jos aion ehtiä. Vi ses!