Me lähettiin viikonlopun viettoon Raumalle perjantaina tarkoituksena mennä vanhalle kunnon metsäretkelle heti lauantaiaamuna. Ihan kahdestaan vielä kaiken lisäksi! Näin myös tehtiin. Meidän retkikohde tällä kertaa oli Pinkjärvi Eurajoella.

Retkemme alkoi muuten ihan hyvin, mutta kamerani takkusi. Pari kuvaa sillä sain otettua ennen kuin luovutin kokonaan. Siitä jämähtää suljin kiinni, mikä on aika ikävä vaiva teknisessä laitteessa. Eikä se edes ole vielä kahta vuotta vanha! Noh, katsotaan, mitä sen kanssa tehdään, meneekö takuuseen vai ei.

Polkua ei tarvinnut kävellä kuin reilu kilometri, kun Pinkjärvi häämötti jo edessä. Polku kiemurteli sen rantaa mukaillen, mikä oli tosi kivaa ja ehkä erilaistakin, mihin on Varsinais-Suomen puolella tottunut. Viiden kilometrin reitille mahtuu kaksi laavua, mikä sekin on aika hauskaa. Me pysähdyimme pitämään taukomme Mustalahden laavulla.

Mun retkeilyasu on synnytyksen jälkeen koostunut tylsästi juoksutrikoista, kun ei vanhat *retkeilypöksyt mahdu jalkaan. *Vaelluskengät menevät just ja just, nekin saisivat olla puoli numeroa isommat. Jonkunlaisia takkeja sentään onneksi löytyy, kun viime talvelle oli pakko hankkia joku ja nyt löysin Cubuksen alesta Wranglerin anorakin. Onneksi oli jälkimmäinen mukana, taukotakki nimittäin on pakko vaan olla aina.

Me ei kovin ahkeria näin syksyisin olla oltu metsäharrastuksen kanssa, koska ollaan pari kertaa saatu lauma hirvikärpäsiä päällemme ja se riittää. Nytkin suunnitelmana oli lähteä pois, jos hirvikärpäset hyökkää heti alkuun, mutta sitä ei onneks tapahtunu. Oon ihan varma, että löydän mun päästä jonkun moisen ötökän vielä, sillä noin kolme hirviökärpästä pörräsi kimpussa loppuvaiheessa retkeä. Toinen, mikä meidät pitää poissa retkiltä syksyllä, on metsästys. On ahdistavaa kuunnella pyssyjen pauketta, vaikka toki metsästäjillä onkin omat alueensa, missä touhuavat. Eikä minulla siis ole metsästystä vastaan yhtään mitään, en vain itse halua pyöriä seassa silloin kuin ammutaan.

Pinkjärvi-retki oli nyt kaikin puolin oikein hyvä, kun saatiin nauttia luonnosta kahdestaan. Otetaan lapsi mukaan sitten ensi kerralla. 🙂

PS. Pinkjärvellä oli hömötiaisia!!!!!

Me oikein repästiin ja käytiin retkeilemässä pitkästä aikaa! Kohteeksemme valikoitui Vajosuo, koska polku laavulle ei ole kovin pitkä ja parkkipaikalle ei tarvitse ajaa hiekkatietä kilometritolkulla. Jälkimmäinen siksi, että pösöstä on yksi osa hajalla ja on parempi, ettei sillä tahallaan ajele kaikilla rönkköteillä. Olimme viimeksi käyneet Vajosuolla pari vuotta sitten, joten oli jo aikakin palata sinne.

Tähän mennessä aina Vajosuon polku on ollut aikamoisen mutainen, kun olemme siellä käyneet vaan ei tällä kertaa. Kovin juurakkoinen siitä on kyllä tullut ja huomaa, että se on suosittu. Olikin iloinen yllätys, kun polun varrelle oli asennettu uusia pitkospuita ja entisöity vanhoja.

Me emme oikein jaksaneet välittää sääennusteen parista sadepilvestä, joista toinen saavutti meidät heti alkuun. Kävimme polulla kääntymässä nopeasti, kun alkoi sataa ja täytyi painella takaisin autoon odottamaan hetkeksi. Siinä välillä sovin yhdestä talosta yksityisnäytön tiistaille ja kun näyttö oli sovittu, oli sadekin jo melkein ohi.

Vajosuon laavulla harvoin saa olla yksin eli ei siis koskaan. Tällä kertaa olimme yhtä aikaa yhden tosi kivan kantarellisedän kanssa, joka siis oli kerännyt muovipussin puolilleen keltaista herkkua. Vaikka usein metsästä hakeekin rauhaa, on silti mukava jutella mukavien tuntemattomien kanssa ja jakaa kokemuksia. Ainakin nyt, kun itse pönötän aika paljon kuvien pojan kanssa, joka ei osaa vielä muodostaa lauseita. Eikä kävelläkään.

Vajosuolla on aina mukavaa. Vaikka ei tällä kertaa käyty laavua pidemmällä, se riitti hyvin antamaan viikoittaisen annoksen metsän hyviä vaikutuksia meille. Kiitos jälleen kerran Suomen luonto. ♥