Torstaiaamuna jollain käsittämättömällä pyhällä hengellä pakkasin vauvan vaunuihin ja kärräsin meidät neuvolaan. Oli aivan liian aikaista, olin nukkunut ja syönyt aivan liian vähän. Ihan tokkurassa kaivoin maskin neuvolan ovella ennen kuin taiteilin meidät sisään vaunujen kanssa. Olin varma, että itken vain väsymystäni neuvolatädille enkä muista puoliakaan, mistä mun pitää kysyä vauvaan liittyen. En ole vieläkään varma muistinko kaikkea, mutta loppujen lopuksi käynti meni paljon paremmin kuin olin ajatellut. Toivoin niin paljon, että vauva painaisi jo yli kolme kiloa ja tulisi vapautus yöherätyksistä sekä lisämaidon antamisesta.

Vauva ei painanut vielä yli kolmea kiloa, mutta kasvua oli silti tullut sopivasti. 🙂 En tiedä olinko niin tuskaisen väsynyt, mutta saimme kuin saimmekin vapautuksen yöherätyksistä ja lisämaidon antamisesta, kun tarkoitus olisi kuitenkin onnistua imettämisessä. Oli niin ihanaa palata kotiin näiden uutisten kanssa, tuntuu kuin yli puolet kaikesta stressistä olisi kadonnut tuolle neuvolakäynnille. Nukkuminen on varmaan yksi tärkeimmistä ihmisen perustarpeista, joten ajatuskin siitä, ettei yöllä tarvitse herätä vajaan kolmen tunnin välein, oli ja on luksusta. Lisämaito tietysti jäi kummittelemaan taustalle, sillä sitä toki voi antaa aina, jos siltä näyttää, mutta ei onneksi ole pakko.

Muutakin hyvää saatiin käynnillä, sillä täti tarkisti vauvan imuotteen ja tuumasi näyttävän nyt paljon paremmalta kuin viimeksi. Hän antoi luvan ottaa tutin käyttöön ja antoi minulle ohjeeksi, että puoli tuntia imetystä riittää, koska sen jälkeen vauva käyttää minua tuttina. Joten puoli tuntia ja sitten tutti suuhun.

PUOLI TUNTIA JA TUTTI SUUHUN

Torstaina vauva oli kamalan närkästynyt ja itkuinen loppuiltaa kohti, kun yritin toteuttaa tätä ”puoli tuntia ja tutti suuhun” -metodia. Muuten se tuntui kyllä ihan hyvältä, sillä ei se tuttina olo ole kovin mukavaa, mutta joku kuitenkin vielä hakristi vauvaa. Perjantaina totesin vauvan nukkuvan päivisin parhaiten minun sylissä, joten hän sitten nukkuu siinä. Miksi mun pitäisi hänet väkisin laittaa nukkumaan jonnekin muualle? Hän on niin kamalan pieni ja mun syli on ainoa tuttu paikka maailmassa hänelle (isän syli myös kelpaa tietysti), joten mitä ihmettä? Hänellä on oikeus olla sylissäni niin paljon kuin hän haluaa. Ongelmamme on nimittäin ollut se, että vauva ei nuku päivisin ja on iltaa kohden ihan saatanan yliväsynyt. Voitte kuvitella huudon määrän. Niinpä ensisijainen tavoite on saada hänet nukkumaan päivisin kunnolla, jotta hän nukkuu myös iltaisin.

IHAN ERI VAUVA!

Sitten eilen yhtäkkiä tämä kaikki onnistui. Yöllä vauva nukkui viiden tunnin pätkän. Minä olin silti aivan kamalan väsynyt, mutta vauva ei! Hän nukkui jokaisen syötön jälkeen aamulla pitkät unet ja olin aivan ihmeissäni. Sitten kun hän nukkui mukisematta päivälläkin, olin vielä enemmän ihmeissäni. Olin jo lipsunut toki siitä ”puoli tuntia ja tutti suuhun”, koska googletin ja totesin, että pieni vauva ei välttämättä vielä ole niin voimissaan saadakseen täydellisesti puolessa tunnissa mahansa täyteen. Pitää vain itse olla hereillä ja tarkkailla tilannetta. Välillä toki sain vauvan kiinni siitä, että hän nukkui rinnalla. 😀 Iltaa kohti on myös paljon tarkempaa se, ettei vauva saa olla liikaa rinnalla vaan hänet täytyy nukuttaa just silloin sillä sekunnilla, kun silmät lupsuu kiinni sylissä. Failasin tämän eilen ja vaunulenkillä meni taas 20 minuuttia, kunnes hän oli silmät kiinni. Ja niin ne räpsähtivät auki heti, kun tultiin sisätiloihin. Sitten syöttö ja mitä ihmettä, taas se nukkuu! Hän nukkui isän sylissä seuraavaan syöttöön, joka sekin oli kovin vaivaton, puolessa tunnissa jälleen vauva oli unessa. Vaikka kello oli sen maagisen puolen yön, jolloin yleensä on ollut ihan jäätävä tuska saada hänet sänkyyn.

Joutui oikein miettiä onko hän kunnossa, mutta kun hän kuitenkin jaksoi meuhkata, ajattelin hänen olevan ihan toimiva vauva. Erona lauantaissa oli se, että hän ei saanut perjantaina pisaraakaan korviketta. Ensimmäistä kertaa. Aiemmin tällä viikolla hän on nimittäin pulauttanut ne kaikki ulos ja ovat selkeästi aiheuttaneet hänelle mahavaivaa. Nyt kakan punnaamiseen ei tarvitse enää herätä eikä iltaisin ole myöskään mitään mahavaivakiemurteluhuutoa.

PÄIVÄ KERRALLAAN KUITENKIN

Eilinen tuntuu siis ihan voitolta, mutta ei tässä kovin luottavainen uskalla olla vaan varovaisesti täytyy tämäkin päivä ottaa vastaan. Tuolla pojat nukkuvat nyt vielä, mutta pian kyllä se pienempi niistä rupeaa taas heräilemään ja on seuraavan syötön aika. Niin ihanaa kuitenkin jatkaa näin, kun on vapautus yöherätyksistä ja siitä lisämaidosta. En edes muista milloin olen viimeksi jaksanut herätä virkeänä kahdeksalta, mutta niin vaan tänä aamuna. Vauva nukkui yöllä sen viisi tuntia putkeen ja sitten tavoilleen uskollisena heräsi siitä seuraavan kerran parin tunnin päästä. Uni ruokkii unta sanoi Kissis fiksusti minulle perjantaina ja se on kyllä niin totta. Myös aikuisilla!

PS. Pitäisi pyydystää jostain kantoreppu vauvalle.

Vauva on nyt kaksi viikkoa vanha! Tuntuu kuin hän olisi pitempäänkin jo ollut olemassa, mutta ei, vain kaksi viikkoa vasta. Päivät menevät ihan hujauksessa, mutta ilmeisesti kokonainen viikko on kuitenkin sitten pitkä aika.

Ensimmäinen viikko me vietettiin sairaalassa. Vauva meni vastasyntyneiden osastolle muutamaksi päiväksi ja sen jälkeen olimme osastolla vielä hävyttömän monta päivää. Sanon näin siksi, että pää meinasi seota, kun en ollut käynyt ulkona viikkoon saati nukkunut ja varsinkaan levännyt. Ymmärrän toki, että tuli tehtyä vauva ja sellaisen hoito vaatii aika paljon, mutta kyllähän ihmisen levätä täytyy, jotta pystyy antamaan kaikkensa.

VAUVANKÄSITTELYTAIDOT

En ole eläissäni käsitellyt vauvaa tai mitään lapsia. Kerran komensin jotain kersoja Seinäjoella, kun kiusasivat yhtä poikaa kotimatkallaan. Sittemmin olen tullut laiskaksi enkä ole jaksanut enää komentaa ketään, vaikka kiusaamiseen kyllä puuttuisin, jos uudelleen kohdalle sattuisi. Joka tapauksessa, vauvaan hyvä jos uskalsin edes koskea ensimmäisinä päivinä. Oli hän toki minun sylissä ja imetin häntä keskolassa, mutta en minä siis kovin varma otteissani ollut. Osastolla myös alkoi tulla vastaan koko ajan haasteellisimpia tilanteita, kun vauvalla alkoi olla jo ikää ja oli siirrytty pullolla lisämaidon antamiseen. En ymmärtänyt sillon, mutta myöhemmin kyllä, että hänelle tuli tissiraivo, kun tissistä ei tullutkaan ruoka yhtä nopeasti kuin osaston pullosta. Olin aivan avuton moisen raivon edessä, kuten myös kaikki yökukkuminen meni ihan yli hilseen, etenkin kun ei ollut ruokaa antaa yhtään enempää kuin mitä tisseistä tuli. Onneksi sain lopulta aina apua ja usein toimivin unetustapa oli antaa vähän lisämaitoa sekä tehdä kunnon kapalo. Siinä meni usein ne vähäisetkin tunnit, kun olisin saanut nukkua hikisissä lakanoissani. Toivoin joka päivä, että pääsisi kotiin, koska kotona meitä on kaksi. Osastolla olin vain minä.

VIHDOIN KOTONA

Lopulta pääsimme kotiin viime viikon maanantaina. Olin ihan ihmeissäni ulkomaailmasta ja siitä, että tosissaan pääsin kotiin. Kaikki oli niin kummallista. Koko viime viikon aina autoillessa tuijotin ihmisiä, jotka suorittivat omia rutiineitaan kun taas minä harrastan tällaista vauvaelämää.

Ensimmäinen päivä kotona vauvan kanssa olikin ihmeellinen. Ja seuraavatkin päivät. Joka päivä pohdimme onko nälkä vai väsy ja jos on väsy, miksi et nuku. Oikeastaan sitä samaa ihmettelemme vieläkin, mutta nyt tämä on jo vähän erilaista. Ne ihan ensimmäiset päivät kotona olivat todella hakemista, vähän samanlaista kuin osastollakin, että hyvä kun ehti syömään jossain välissä. Nukkua sentään olemme saaneet joten kuten, välillä vuorotellen yöheräämisen kanssa ja välillä molemmat kukumme yhtä aikaa toinen imettäen, toinen antamalla viimeisen silauksen lisämaidolla. Olemme edelleen pakotettuja antamaan lisämaitoa vauvan koon takia.

TIHEÄN IMUN KAUSI

Tiheää imua on kovin ollut viime päivinä ilmassa ja tuntuu, ettei mikään määrä imemistä tyydytä vauvaa. On ollut muutamia päiviä, kun tyyppi ei suostu nukkumaan millään, koska on vain pakko saada imeä. Pienen haasteen tähän hänen imuhaluunsa tuo lisämaito, jota pitäisi jossain välissä pystyä antamaan, mutta pakko noiden syöttöjen kanssa mennä täysin vauvan tahtiin. Toinen pieni haaste on ollut minun palautuminen tässä sivussa, jaksaminen ei alkuun riittänyt yhtään mihinkään eikä vieläkään ihan täysin kokonaiseen vuorokauteen, mutta vähitellen sitä kohti. Onhan meitä siis kuitenkin kaksi, mutta tuo toinen palaa töihin ja silloin minun täytyy olla kunnolla kehissä, jotta tämä koko homma voi onnistua.

Päivä päivältä asiat tuntuvat onneksi menevän paremmin imetyksen suhteen, mikä alkuun ehkä takkusi eniten kaiken muun ohessa. Huomasin joitakin päiviä sitten, että vauva käytti rintakumia ihan vaan tuttina, joten aloitin vieroituksen. Sehän ei helppoa ollut, mutta vähitellen… Sitten kävimme vielä osteopaatilla, jonka jälkeen ei yhtään tissiraivaria tullut.

Ehkä tästä siis vielä tulee jotain, kun vielä saadaan nukkumisasiat kuntoon. 🙂 Kaksi viikkoa sentään jo selvitty ja jokainen päivä on eteenpäin. 😀