Onko otsikon kysymys tuttu ajatus sinulle? Miten voi tietää haluaako lapsia? Tätä olen useamman vuoden itse nimittäin pohtinut ja välillä myös haastatellut työkavereita toivoen jonkun sanovan jotain, mistä vaan voisi tietää. Mutta ei, kukaan ei koskaan osannut sanoa. Jotkut ovat tienneet jo nuoresta asti haluavansa suurperheen ja jotkut kommentoivat, että onhan se raskasta, mutta kuitenkin antoisaa. Ota näistä siis selvää sitten…

Eräissä kekkereissä vuosia sitten kuulin miesten puhuvan keskenään siitä, että miten voi tietää haluaako lapsia. Toinen jo isäksi tullut vastasi toiselle sen vain tietävän. Kyllä sen sitten tietää. Entä jos ei oikeasti osaa päättää? Entä jos on jo reilusti yli 35, eikä ole mitään hajua, mitä haluaa? Ei ole omakotitaloa eikä edes naimisissa.

En varmasti ole ainoa nainen näiden ajatusten kanssa. Kun vuodet vain vierivät, mutta ei tiedä. Periaatteessa haluaisi, mutta mitä jos eläisikin vain kahdestaan miehen kanssa? Jos houkuttelisin Tahkiksen muuttamaan kanssani ulkomaille tai ainakin aluksi kiertämään maailmaa? Olisi ihanaa asua Skotlannissa, vaeltaa jossain Kroatissa ja kokea mielettömiä seikkailuja yhdessä.

Tuli korona, eikä ulkomaille voinut lähteä. Ei siis sillä, että olisin uskaltanut lentää, mutta olin jo alkanut puhua asiasta ääneen. Että johonkin voisi lähteä. Ja lentää. Käytiin vaeltamassa molempien ensimmäinen oikea vaellus UKK:ssa, joka oli tietysti uskomaton kokemus. Kaikki etelän materialismikeskeisyys ja betoni tuntui ihanan kaukaiselta. Sitä tunsi itsensä niin pieneksi keskellä tuntureita tunturikiurujen iloitessa vieressä. Näki, kun sadealue uhkasi ja pääsi huokaisemaan helpotuksesta, kun se ei tullutkaan päälle.

RASKAUS YLLÄTTI

Loppuvuodesta tulinkin raskaaksi. Ihan tuosta noin vaan. Raskaustestin kaksi viivaa olivat ihan käsittämätön asia, en ikinä ajatellut, että voisin olla raskaana. Mutta niin vaan olin. Eipä tarvinnut enää miettiä haluanko lapsia, koska nyt sellainen tulee. En missään kohdassa ole ajatellut, etten halua tätä vaan ennemmin raskaus tuntui todella luonnolliselta ja siltä, että näin tämän kuuluukin mennä. Mitä sitten, jos ei päästä kiertämään maailmaa kahdestaan? Mitä sitten, vaikka ei päästä vaeltamaan hetkeen? Kaikkea ehtii tehdä myöhemmin. Aivan liian pitkään tässä on jo ehtinyt touhuamaan ilman lasta.

Vaikken ole vielä lähelläkään synnytystä, on raskaus ehtinyt tuomaan mukanaan kaikkea mahtavaa meille molemmille. Potkut näkyvät jo vähitellen ja tänään ostimme söpön mittarimatopehmolelun. Kaikki on niin söpöä just nyt. 😀 <3 En jaksa vaivata päätäni edes rahalla, vaikka tiedän kaiken tulevan maksamaan paljon. Ajattelen vain, että on ne muutkin selvinneet taloudellisesti ja muutenkin.

Otsikon kysymykseen en silti tiedä vastausta. En tiedä kannattaako tehdä niin kuin me tehtiin, kokeiltiin. 😀 Meidän kohdalla tämä toki oli ihan toimiva tapa. Sen vain tiedän, että jos pohtii ja pohtii, aikaa kuluu liikaa eikä välttämättä koskaan saa tietää.

Seuraa seikkailujani instassa. 🙂

Tällä viikolla olen elänyt jännittäviä aikoja raskauden suhteen, sillä ensin tiistaina oli neuvolakäynti pitkästä aikaa ja heti perään tänään päästiin vihdoinkin käymään rakenneultrassa. Rakenneultra oli kovin odotettu tapahtuma eniten tietysti aluksi sukupuolen tietämisen takia, mutta paria päivää ennen tajusin, että nimensä mukaisesti siellä myös tarkistetaan vauvan kaikki rakenteet. Sitä vaan jotenkin on jumittunut miettimään jotain sukupuolta, vaikka tietysti kaikkien sormien, varpaiden ja munuaisten löytyminen on tärkeintä.

Ennen neuvolakäyntiä ehdin viime viikolla vähän ottamaan osumaa joihinkin liitoksiin, kun yskäsin liian yllättäen ja voimakkaasti. Se aiheutti vähän huolta, mutta onneksi meni ohi ja oli tuo neuvolakin tulossa, joten en liikaa viitsinyt asiasta stressata. Kun sitten pääsin neuvolaan asti, oli kaikki jo kunnossa ja pääsi taas kehumaan kuinka on ihan hyvä olo. Jännityksellä odotin sydänäänten kuulemista, koska en ollut kovin hyvin vielä tuntenut vauvan liikkeitä, joten joku varmistus oli ihan tervetullut. Siellä se vauva onneksi kuitenkin puksutti menemään hyvillä sykkeillä.

Jouduin myös kohtumittailun uhriksi. Neuvolatäti halusi ottaa ns. sf-mitan, jonka avulla jatkossa seuraillaan vauvan kasvua. Pitäisi osua johonkin käyrälle, josta mentiin ohi niin että heilahti. Neuvolatätiä arvelutti oma mittatulos siinä määrin, että hän pyysi viereisen huoneen lääkäriä tekemään omat mittauksensa. Lääkäri sai vielä hurjemman luvun, mutta sillä mentiin sitten. Huolestuneen oloisena kyseli rakenneultrasta, mutta rauhoittui, kun sanoin sen olevan vielä tällä viikolla.

Kotona alkoi raivoisa googletus, että mikä kaikki vaikuttaa sf-mittaan. Löysin nämä: suurikokoinen vauva, paljon lapsivettä tai monisikiöraskaus. Seuraavaksi selvitin tietysti, mistä iso määrä lapsivettä saattaa johtua ja yksi oli ainakin mahdollinen raskausdiabetes. Noh, voitte kuvitella, mitä raskaana olevan naisen päässä liikkuu näitä asioita lueskellessaan. Lopulta päätin lopettaa ajattelun ja odottaa vain rakenneultraa. Siinähän se selviäisi.

RAKENNEULTRA oli tänään

Kätilön ensimmäinen lause oli: ”sulla on istukka tässä etuseinässä, se selittää tuon kohdun mitan”. Ah, tämä tieto helpotti niin paljon! Sitten seurailtiin monitorilta miten villi kekara meillä on mahassa. Hän ei pysynyt hetkeäkään paikoillaan ja yritti päästä pakoon kätilöä koko ajan. Hän venytteli ja potki minua. Sitten hän teki kuperkeikan täysin eri asentoon ja venkoili, kunnes nukahti. Niin ihana ja hassu. ♥

Yli puoli tuntia kaiken kaikkiaan meni ennen kuin kätilö sai kaiken tarvittavan tiedon kerättyä, mutta se ei tietenkään meitä haitannut, kun olisi voinut jäädä koko päiväksi tuijottamaan vauvan seikkailuja kohdussa. Kaikki oli kuulemma just niin kuin pitääkin ja sekös tuon istukka-asian lisäksi oli ihan mahtava uutinen. Se oli myös hyvä kuulla, että vauveli on ihan normaalin kokoinen näille viikoille, joten ei siis tarvitse sen takia ainakaan stressata tulevaa sokerirasitustestiä. Aion elää tässä täydellisyyskuplassani nyt niin monta päivää kuin vain pystyn. 🙂

Seuraa seikkailujani instassa. 🙂