Kehopaineita on monenlaisia, joista suurin osa taidetaan kokea muulloin kuin raskaana ollessa, mutta on sitä painetta silloinkin. Ainakin itselläni on ollut, vaikka kovasti alunperin ajattelin, että nyt tässä vaan paisutaan ja sitten synnytetään lopulta. Ei se paisuminen kuitenkaan niin helppoa olekaan eikä varsinkaan kuukausitolkulla odottaminen. Kehopaineet ovat siis saavuttaneet minutkin jossain vaiheessa. Juuri nyt ei tunnu kovin pahalta, mutta haluan silti kirjoittaa tästä.

Oma tarinani alkaa siitä, että olin marraskuussa 2020 valmis luopumaan arkiherkuttelusta, jota ei siis ollut paljon, mutta oli silti sen verran säännöllisesti, että se haittasi aineenvaihduntaani. Oli siis tarkoitus saada kroppa toimimaan oikein ja ehkä sitä kautta hieman laihtua. Kuinkas sitten kävikään? Tulin raskaaksi ja tämä tällainen laihdutusmeininki oli siinä kohtaa tuomittu odottelemaan parempia aikoja. Raskaana ollessa saa kuitenkin urheilla ja juosta, mikä teki hyvää myös ulkoisesti. Reisipalat kapenivat kaikesta juoksemisesta ja se tietysti toi tyydytystä, kun muuten se varsinainen laihtuminen oli kielletty.

Sitten alkoi toinen kolmannes ja juokseminen loppui. Siinä kevättalvella muutenkin liikkuminen oli jotenkin aivan liian vähäistä ja välillä oli hetkiä, kun tunsin itseni lähes lihoneeksi. Ja siitäkös ahdistus iski. Hyvä etten mittanauhan kanssa käynyt itseäni läpi, vaikka se nyt hieman haastava mittari vyötärön kohdalta tässä tilassa onkin. Eniten kammotti, jos jalkani ovat lihoneet. Pääsin yli hetken päästä koko ajatuksesta, kun lisäsin liikuntaa eikä painoni vieläkään noussut mitenkään liian kovaa tahtia.

Noin kuukausi sitten tuli taas uusi ahditusaalto. Raskausdiabetesdiagnoosi pakotti lisäämään liikuntaa edelleen, koska jotenkin se vaan aina jäi. Sitten alkoivat viikot, kun paino nousi kamalaa vauhtia. Sekös tuntui hurjalta, kun viikkoja on vielä myös jäljellä ja nythän vauva vasta alkaa kunnolla kasvaa.

KEHOPAINEET OVAT KAMALAN SYVÄLLÄ MEISSÄ

Ärsyttää tosi paljon se, miten syvällä tällaiset kehopaineet voivat olla. Raskaus on ihan viimeisintä aikaa, kun omaa painoaan tai ulkoista olemusta kuuluisi murehtia, koska asialle ei vaan voi tehdä samalla tavalla kuin ilman raskautta. Syödä pitää tietysti terveellisesti ja siihen pyrinkin, mutta kyllä sekaan on mahtunut herkkuja silti. Myös raskausdiabeteksesta huolimatta. Tosin tällä hetkellä tuntuu, että aterian jälkeiset arvot alkavat nousta ja joudun olemaan paljon tarkempi kuin aiemmin. Silti – kesäaika ja jäätelöä tekee mieli lähes aina, kun aurinko paistaa.

Jotenkin tosi tylsää edes miettiä tällaisia asioita raskauden aikana, mutta mikäpä muu meillä suomalaisilla tuntuu olevan mielessä koskaan kuin oma paino. Joko sitä on liikaa tai liian vähän, riippumatta siitä onko normaalipainoinen kaikesta huolimatta. Kunpa voitaisiin vaan olla tasaisen esimerkillisiä ja harrastaa liikuntaa tarpeeksi viikossa sekä siihen päälle syödä tasapainoisesti ilman jatkuvaa diettailua tai muuta, millä vain sotkee aineenvaihduntansa.

Tällä hetkellä olen onneksi ihan tyytyväinen. Mahani alkaa olemaan tosi söpö kaikessa isoudessaan ja jäljellä on enää hillitön kesäturpoaminen, joten eihän se auta kuin odotella synnytystä. Siihen asti aion ottaa potkuja vastaan ja yrittää pitää sokerit tasaisina. Eihän tässä muutakaan voi. 🙂 Ehkä raskausaika loppujen lopuksi opettaa kehon suhteen sen, että tekee asioille silloin jotain, kun voi. Ennen raskautta tai sen jälkeen, koska raskausaika pitää käyttää johonkin muuhun kuin oman kokonsa murehtimiseen.

Hitsi tämä viikko on tuntunut pitkältä. Olin jo eilen aivan torstaissa ja petyin aina, kun tajusin torstain olevan vasta tänään. Tänään ei ole ihan mikä tahansa torstai vaan tänään on Älä laihduta -päivä. Älä laihduta -päivässä ei ole kyse siitä, ettei saisi laihduttaa vaan halutaan kyseenalaistaa laihdutuskulttuuri, edistää kehorauhaa ja ennaltaehkäistä syömishäiriöitä. Esimerkiksi. Hyvinvoinnista saa olla kiinnostunut, mutta äärimmäisyyksiin meneminen eivätkä ikuiset dieetit välttämättä ole kovin kestäviä valintoja.

Itsekin ajattelin koko nuoruuteni ”pitäisi laihtua”, vaikka oikeasti ei pitänyt. Olisin kyllä voinut tehdä hyvinvointini eteen todella paljon enemmän, mutta lihava en ollut. Kunnes ”pitäisi laihtua” -ajattelu teki minusta sellaisen. Sitä saa, mitä ajattelee ja mistä puhuu. Olisin tosissaan voinut opetella syömään kunnolla jo nuorena, mutta laihdutusajattelu teki sen, etten syönyt tarpeeksi. En uskaltanut syödä riittävästi, koska en oikeastaan tiennyt asiasta paljoakaan vaan sorruin siihen, että jos haluaa olla laiha, ei voi syödä niin paljon. Eihän se nyt ihan niin kuitenkaan mene, ei ollenkaan.

Vielä näin raskaanakin ollessa vanhana akkana kärsin siitä, etten todennäköisesti osaa syödä tarpeeksi. En oikeastaan mistään muusta ole viime viikkoina valittanut kuin jatkuvasta nälästä. Tällä viikolla on ollut kaksi päivää, kun olen saanut nauttia nälättömistä hetkistä, mutta juuri tälläkin hetkellä nälkä kurnii ja pitäisi olla jo jääkaapilla.

Raskaus on myös tuonut mahani häpeilemättömästi esiin sekä instaan että nyt tänne. Ei puhettakaan, että voisin julkaista mahakuvia, jos en olisi raskaana. Häpesin mitättömiä läskejäni jo silloin 10-15 vuotta sitten, kun niitä ei edes ollut. Miettikää, miten vahingollinen suomalaisten laihdutuskulttuuri on. Kaikki laihduttavat koko elämänsä lopputuloksena se, että ei uskalleta syödä riittävästi ja vuodesta toiseen aloitetaan aina uusi dieetti. Lopputuloksena täysin sekaisin oleva aineenvaihdunta, eikä mitään muita tuloksia. Tietysti sitten on se osa, jotka onnistuvat tekemään ihan oikean elämäntapamuutoksen. Niistä tarinoista tykkään. Ne luovat toivoa muillekin.

Ja mistä nuoret oppivat sanomaan ”pitäisi laihtua”? Meiltä vanhoilta akoilta. Keho- ja ruokarauha kaikille, kiitos.