Meidän kesälomareissusta alkaa olla jo muutama viikko, joten on aika jatkaa postaussarjaa siltä saralta. Ajoimme yhtenä päivänä Henningsværista Skibotniin yöksi ja seuraavana päivänä jatkoimme Suomen puolelle. Matka Kilpisjärvelle ei ole pitkä, vain 60 kilometriä ja humpsis, ollaan taas porojen piirittämänä karussa erämaamaisemassa, jonka keskellä kohoaa upea Saana ja takapeilissä näkyvät lumihuiput.

Jo aamulla Skibotnissa teltassa vielä maatessani haaveilin Kilpisjärveltä saatavasta poropizzasta ja muista mukavuuksista, vaikka en totta vieköön muista olinko vuonna 2011 Kilpisjärvellä viimeksi käydessäni edes syönyt poropizzaa. Todennäköisesti en uskaltanut, mutta vuonna 2019 aioin uskaltaa. Ja niin uskalsin. Pizza oli erittäin hyvää ja sen jälkeen jaksoi taas miettiä missä seuraava yö vietettäisiin.

Päädyimme lopulta yöksi pizzapaikan viereen mökkiin, joita vuokraa Santa’s Hotels. Poroja kulki pihassa ja mökki oli aika kiva, sellainen, jossa viihtyisi takuulla talvella laskettelulomalla. Yhdessä huoneessa oli jotkut pimennysverhon tapaiset, joista olin todella onnessani. Olin todella väsynyt monen teltassa vietetyn yöttömän yön jälkeen ja kaipasin tosi paljon pimeässä nukkumista.

Päiväunien jälkeen kävimme kaupassa ja lähdimme pienelle lenkille Tsahkaljärvelle. Reitillä tuli vastaan vesiputouksia, lakan kukkia, haapanoita ja muuten vaan upeita maisemia.

Kun tulimme lenkiltä, takapihallamme majaili poro. Näin jo kaukaa sarvet ja menimme tietysti lähemmäs pällistelemään, kuten turistien kuuluu. Hän nukkui pusikossa rauhassa, kunnes me menimme mölisemään viereen.

Menimme nukkumaan ajoissa, sillä mökki piti olla luovutettuna aamulla jo 11:00 ja kaipasin itse ainakin unta ihan pirusti monen huonosti nukutun yön jälkeen. Aamulla oli ihanaa juoda maitokahvia ja syödä leipää, sillä edelliskerrasta oli jo useampi päivä. Vaikka kahvia pystyykin hätätilassa juomaan mustana, ei mikään voita kahvia maidon kanssa, mmm. Mökin luovuttamisen jälkeen seikkailumme jatkui kohti Rovaniemeä, siitä lisää reissupäiväkirjan seuraavassa osassa.

Kuten tiedätte, olen laihduttanut koko elämäni ajan onnistuen siinä ehkä kaksi kertaa. Viimeisin rutistus alkoi 1,5 vuotta sitten, mutta sen nimi ei ole laihdutus vaan elämäntapamuutos.

Elämäntapamuutos on siitä hauska, että siinä usein lisätään erilaisia rutiineja niin lautaselle kuin vapaa-ajallekin. Ei siis vähennetä mitään, vaan lisätään. Tämä on asia, jonka toivoisin jokaisen laihduttamista miettivän huomaavan.

Ensin lisätään liikuntaa, sitten ruokaa. Ja toisinpäin. Kun on saavutettu liikunta osaksi arkea, voidaan alkaa pilkkoa ruokaosuutta pienempiin osiin ja keskittyä enemmän hyviin rasvoihin, vihreään sekä C-vitamiiniin. Sitä huomaa hyvin äkkiä, että säännöllinen syöminen noin 3 tunnin välein on ihan paras tapa elää, sillä se herättää aineenvaihdunnan ja tuo mukanaan nälän. Nälkä kertoo, että keho toimii.

Minä laihduin viime vuonna 10 kiloa. Lisäämällä liikuntaa ja syömistä.

Tänä vuonna en ole laihtunut kiloakaan. Mikään ei sinänsä ole muuttunut, mutta keväällä tajusin syöväni aivan liikaa vaaleaa leipää (sämpylät, liian hyviä) ja toinen kompastuskiveni taitaa olla suklaa. Keväällä meni suklaata turhan usein, joten nyt loman jälkeen on sillekin tehtävä jotain.

Heti, kun lopetan suklaan palasten päivittäisen napsimisen, alkaa painoni pudota ja olostani tulee kivan laiha. Se ei siis sinänsä paljon vaadi, että saa painonsa putoamaan, kun vaan pitää huolta päivittäisistä rutiineista ilman liiallista herkuttelua.