Yhden pisaman tarina
2Kun olin lapsi, mulla oli naama täynnä pisamia. Teininä luin lehdistä kaikki pisamiin liittyvät jutut, koska joku muukin olisi epätoivoisesti halunnut pisamista eroon. Lehdissä ei ollut mitään taikatemppua, jolla pisamista pääsisi eroon vaan niiden neuvot liittyivät vain pisamien peittämiseen. Minä kyllä käytin meikkivoiteita ja puuteria, enkä nyt enää muista sainko pisamia piiloon, koska lopulta unohdin koko asian. En kokenut tärkeäksi kuluttaa energiaa sellaisen asian miettimiseen, jolle en tässä elämässä voi mitään. Pisamat vain ovat, jos niitä on.
Vuodet vierivät, unohdin pisamat ja lopulta ne katosivat naamasta. Ne siirtyivät käsiin. En ole ihan varma tykkäänkö pisamista käsissäni, mutta sille nyt en ainakaan mitään voi. Viime vuosina olen alkanut kaivata pisamia takaisin naamaani ja olenkin pohtinut olenko itse aiheuttanut sen jotenkin, että ne katosivat.
Kasvojeni iho on omaan silmääni usein aika punainen. Ei siis ihme, ettei sen alta näy pisamia. Olen myös hoitanut sitä turhan huonosti väärillä tuotteilla kuluneen talven ja kevään aikana, mutta en viitsinyt puteleita heittää menemäänkään vaan käytin ne kiltisti. Vuosia ennen tätä olen hoitanut ihoani vielä huonommin, joskus 10 vuotta sitten en kosteuttanut naamaani ollenkaan. Ei ihme, että muuttuu punaiseksi vähitellen? Ja ruokavaliosta jos nyt ei puhuttaisi tässä yhteydessä ollenkaan.
Nykyisellään ihoni alkaa kai vähitellen voida paremmin, kunnes taas vaihdan kosteusvoidetta ja se joko sopii tai ei sovi. Ruokavalioni on myös suhteellisen hyvällä mallilla, jos nyt ei ajatella sitä, että tälläkin viikolla on tullut joka päivä syötyä vähän pullaa. Ja suklaata. Ja jäätelöä. Suurimmat kaikista silti: olen pitänyt edelleen huolta d-vitamiinin saannista sekä alkanut taas syödä rautaa vähän enemmän. Ne molemmat vaikuttavat ihoon (ja kaikkeen muuhunkin).
Tällä viikolla vessan peilin edestä tuli lähtö eräänä iltana, laukkasin makuuhuoneeseen ja kiljuin Joni, Joni, mulla on yks pisama!! Hän katsoi kunnon valon kanssa, mutta ei huomannut. Piti taluttaa pesuhuoneeseen ja näyttää. Siinä se on nenänvarressa. Yksi pieni likaiselta näyttävä läntti, joka ei lähde pesemällä pois (joka toki saattaa olla myös kesakko, joku tummempi ja aikuisempi versio pisamasta).
Olen niin onnellinen yhdestä pisamasta. Toivottavasti ne tulevat kaikki takaisin!
Kakkonen: SalPa – KaaPo 24.5.2019
Suomalaisessa jalkapallossa hyvää on se, että lähes aina löytyy joku peli, jos kaipaa aladivareita hengaillakseen ulkona katsellen peliä tai jos haluaa lähteä ihan valokuvaamaan. Me päätimme perjantaina suunnata Saloon kuvaamaan paikalliskamppailua, jossa Salon Palloilijat saivat vieraakseen Kaarinan Pojat. Puhun monikossa, sillä miesolentokin oli kuvaamassa tällä kertaa.
Ajattelin ennen peliä, että SalPa olisi vienyt, mutta kyllä se taisikin olla KaaPo, joka hallitsi. KaaPolla ainakin oli enemmän yritystä tehdä maaleja, eivätkä ne kaikki edes yritykseksi jääneet.
Kärrynpyöriä tehneellä pallotytöllä riitti ihailijoita toisella puoliajalla. Jotkut pojat tulivat aidan taakse huutelemaan ja kyselemään kaikkea pelipallon saamisesta tytön juomapullosta juomiseen. Pallotyttöjen kaitsija komensi tyttöä puolen tunnin jälkeen keskittymään peliin, vaikkei se nähdäkseni tytön vika ollut, kun häntä häirittiin.
Joutsenlauma taivaalla ja joutsenlauma kentällä olivat erilaista katsottavaa. SalPan numero 17 nousi suureen suosioon minun silmissäni ja jaksoin papattaa hänestä kotona vielä eilenkin. Oikein eri epeli. Hänestä tulee varmaan vielä joku päivä hyvä tuomari, olen nimittäin kuullut tuollaisista omat säännöt kentällä omaavista pelaajista tulevan mahtavia tuomareita.
En oikein tiedä oliko hänellä tasapainossa vikaa vai miksi hänen oli koko ajan roikuttava paidassa tai toisessa pelaajassa kiinni. Asioiden kieltämisen suhteen hän on kuitenkin ammattikieltäjä ja me kaikki tiedetään nyt hänen hermostuvan vasta sitten, kun häntä lyödään. Näin hän nimittäin sanoi tuomarille, kun tämän seuraavan kuvasarjan tapahtumia selvitettiin hetken aikaa kentän reunalla. En nähnyt, että häntä olisi lyöty, mutta ehkä niin kävi siinä samalla, kun KaaPon pelaaja hermostuksissaan repi paidan päältään huutaen samalla ”haluaksä mun paidan”. Minusta se oli hyvin avokätinen tarjous, koska jonkun eri paidan tämä repijäpelaaja olisi selkeästi halunnut, sillä tuomarikaan ei hänen mielestään tuominnut oikein. Ehkä siis joko KaaPon paita tai tuomarin paita olisi kelvannut hänelle?
Tuomarit toimivat minusta hyvin pelissä ja varsinkin linjatuomari, joka komensi heti, kun näki huonoa käytöstä nenänsä edessä. Minä sen sijaan sain vähän palautetta kotona, ettei minun kuulemma saisi kommentoida peliä kuvaajana niin kuin tein. Saatoin hieman provosoitua nimittäin tästä kaikesta, höhö. Ehkä se on se vimpeliläisgeeni, joka on tuttu Saarikentän kolmospuolelta?
Kaikesta huolimatta KaaPo voitti ja SalPan numero 17 kaltaisia pelaajia tuntuu riittävän lähes joka joukkueessa. Repimistä ja kiinnipitämistä näkyy aika usein, mutta tällä kertaa se kiinnitti huomion kunnolla, kun syntyi kunnon kohtaus aiheeseen liittyen. Ehkä se pahensi asiaa, kun puhuttelun ja paidanvaihtokohkauksen jälkeen sama meininki jatkui, vaikka yleensä tuollaisen tilanteen jälkeen luulisi pelitavan vaihtuvan hieman siistimmäksi.
Ilman näitä pieniä välikohtauksia olisin kirjoittanut tähän pelin olleen tasaista läpsyttelyä, missä kaarinalaiset nyt vain tekivät pari maalia ja salolaisilla ei puhti riittänyt maalintekoon asti. Kovimmat jätkät pelissä olivat tuomarit ja kärrynpyöriä tehnyt pallotyttö.
SalPa – KaaPo 1 – 2